vanuatu

Pääsimme viimein lähtemään matkaan. Viimeisenä iltana pidimme pienet uima-allasjuhlat drinkkeineen. Juhlien jälkeen ravintolassa vielä tuhti liha-annos ja päälle suihku, niin edessä olevan pitkän merimatkan pystyi aloittamaan puhtaana ja ravittuna, kuin pienet porsaat.

Matka alkoi kahden saaren, Espiritu Santosin ja pienemmän Aoren välisessä salmessa. Salmessa seurailimme rannalla olevia kookosviljelmiä. Muuten rannat olivat melkein asumattomia muutamaa pientä mökkiä lukuunottamatta. Salmen jälkeen otimmekin suunnan pasaatituulen kuljettamana kohti länttä. Aurinko nousee tuolla aina suoraan idästä eli takaatamme ja laskee suoran länteen eli suoraan eteen. Auringon laskun aikaan jäi Espiritu Santo viimein näkymättömiin jättäen sydämiimme lämpöisen muiston sen uskomattoman ystävällisistä ihmisistä ja lämpöisestä ilmapiiristä. Vanuatu eroaa aikaisemmista saarista siinä, ettei se ole kenenkään suurvallan siirtomaa, vaan on itsenäinen. Tämä saa aikaan, ettei emämaa elätä, vaan selviytyäkseen on tehtävä töitä, tuotettava tuotteita. Vanuatu tuottaakin kopraa vientiin asti.

Matka oli pitkä, kestoltaan neljä viikkoa. Ensimmäisen kahden viikon aikana emme nähneet merkkejä ihmisistä. Ei roskia meressä, laivoja, lentokoneita, ei mitään muuhun maailmaan viittaavaa. Pidin perheeseeni yhteyttä pari kertaa viikossa satelliittipuhelimella, jolloin nopeasti vaihdoimme kuulumiset. Kalaakin saimme usein. Kerran päivässä kuorin muutaman kookospähkinän förstin raastaessa sen lihan silpuksi, jolloin sain puristettua siitä kookosmaidon talteen. Herkullisempaa ja ravitsevampaa juomaa en muista saaneeni.

Vihdoin Torresin salmeen päästyämme alkoi tapahtua. Torresin salmi on matala, vaikeakulkuinen, kovia virtauksia täynnä oleva alue, joka suuren valliriutan suojaamana on kuitenkin tyynehkö vesialue. Joka päivä neljän päivän ajan Australian merivartioston lentokone tuli yläpuolellemme, ottivat radiopuhelimella yhteyden, pyysivät veneen tiedot ja muistuttivat, ettei meillä ole asiaa mihinkään Australian satamaan.

Torresin salmen jälkeen vielä kymmenen päivän purjehdus Kupangiin samaan satamaan, johon HMS Boyntyn kapinallisten syrjäyttämä kapteeni William Blight saapui Tahitilta 1787.

Kokonaisuutena matka meni hyvin. Väsymyksestä huolimatta oli tunnelma veneessä koko ajan hyvä mahtavan förstini ansiosta. Kaikki kiitokset sinulle Anne.

Vanuatun kopraviljelmien viimeiset näkymät. Tämän jälkeen neljä viikkoa merta.

p1060561 — Myötätuulta, myötätuulta, myötätuulta koko matka

p1060570 — Merellä harvoin näkyi muita aluksia. Tässä yksi niistä.

p1060583 — Oisinan majakka Timorin eteläkärjessä. Meillä oli suunta koko matkan tätä majakkaa kohden ja lopulta se osoittautui melko vaatimattoman näköiseksi.

p1060595 — Kupangin satama, sama johon HMS Boyntyn kapteeni saapui

p1060596 — Kupangin sataman vuorovesilaituri

p1060615 — Cara Mia ankkurissa Kupangin lahdella

Purjehduksen aikana tuli valtava ongelma taka-alavantin hajotessa. Kolmestakymmenestäkahdesta säikeestä oli jäljellä enää kaksi, nekin venyneinä. Jouduimme tekemään hätäkorjauksen vaihtamalla vantin vara-ankkuriketjuun. Korjaus ei ollut kaunis, mutta toimiva. Piti maston suorassa ja tuettuna yhtä hyvin kuin alkuperäinen vaijerikin. Perille pääsimme kuitenkin turvallisesti.

Aamulla noustessamme kumiveneellä rantaan satuimme hienon resortin rantaan. Heti rannalla oli kyltti veneilijöille, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi ja pyydettiin ilmoittautumaan respaan. Respan ystävällinen virkailija kertoi, että resortin uima-allas, baari, ravintola ja suihkut ovat meidän vapaasti käytettävissämme. Vesitankkauksen voimme tehdä kanistereihimme heidän vesipisteistään ja kaikki tämä ilmaiseksi. Henkilökunta auttoi meitä kaikissa pikkuasioissakin ystävällisesti.

Saaren pääkaupunki Luganville sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Taksimatka maksoi alle euron. Kaupunki – tai kylä – oli vähän Inkoota isompi. Ihmiset olivat todella uteliaita, olimmehan selvästi ainoita Eurooppalaisia turisteja. Koulutytöt pyysivät lupaa ottaa meistä valokuvia ja tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan.

Tullessamme taksilla kaupunkiin sattui hauska tilanne. Vanuatun jalkapallojoukkue oli juuri voittanut Uuden Seelannin murskaluvuin 5-1. Saarelle tulee yleensä yksi kansainvälinen lento Australiasta viikossa, mutta jalkapallojoukkue oli juuri laskeutunut omalla koneella kentälle. Jouduimme taksilla samaan kulkueeseen joukkueen, saaren presidentin ja muun juhlaväen kanssa. Autoja oli noin viisi kappaletta ja koko kaupunki oli pysähtyneenä tien varteen vilkuttamaan. Juhlat olivat pienessä kylässä uskomattoman suuret, kuin Suomen 1995 jääkiekkojuhlat.

Saaren väki oli työteliästä kansaa. Miehet lastasivat satamassa koprasäkkejä laivoihin. Maa pöllysi hiekkapölyä ja kopran imelä haju haisi varastoissa. Hinnat olivat Polynesiaan verrattuina puolet edellisistä. Kauppojen tarjonta oli nihkeätä. Yhdestä sai munia ja toisesta pakastelihaa. Kasvikunnan tuotteet ostettiin markkinoilta ja lounas syötiin paikallisissa lounaskojuissa.

Olimme suunnitelleet pysähtyvämme saarelle vain kahdeksi päiväksi, mutta maahantulo- ja maastalähtömuodollisuudet veivät kolme päivää, eli yksi maissaolopäivä tuli pakolla lisää. Passintarkastajan leimasin oli unohtunut lentokentälle, eikä passejakaan voinut sinä päivänä tarkastaa, ennen kuin joku hakisi leimasimen konttorille.

Levänneinä pääsimme sitten jatkamaan matkaa kohti Indonesian Timoria. Matka tulisi olemaan pitkä, melkein 3000 meripeninkulmaa eli heikoissa tuulissa noin neljä viikkoa.