Matka Bora Boralta Suwarrowille kesti viitisen päivää. Matka meni taas hyvin. Kalaa saimme hyvin. Söimme usein tonnikalasashimia Claire-Marien valmistamana. Tunnelma veneessä oli innostunut, kun tiesimme pääsevämme atollisaarelle. Tuollainen saari syntyy merenpohjasta pintaan nousseen tulivuoren ympärille koralleista ja simpukoiden kuorista miljoonien vuosien aikana kasvaneesta riutasta. Pikkuhiljaa satojatuhansia vuosia sitten on tulivuori sammunut, romahtanut ja jättänyt jäljelle pelkän riutan.

Matkalla minulle tuli taas ongelmia terveyden kanssa. Ruoka ei maistunut ja väsytti jatkuvasti. Suwarrowilla tutustuimme saaren luonnonpuiston valvojamiehiin, isään ja poikaan. Isä Harry opetti minulle kookospähkinöiden käsittelyä ja miten sieltä kookoslihasta puristetaan maailman parasta rasvaista kookoskermaa. Kerma on kuulemma lääkettä kaikkiin tauteihin, sitä otinkin lääkkeeksi päivittäin ja se toimi.

Harry ja Baye, isä ja poika, asuivat saarella melkein kymmenen vuotta aina seitsemän kuukautta kerrallaan. He ottavat kerralla mukaansa koko yli puolen vuoden tarvikkeensa. Ruokansa he saavat merestä, rapua ja kalaa, puista keräävät tarvitsemansa tuoreet hedelmät. Vesi tulee sadevedestä suodattamalla. Sää on lempeää ja lämpötila helteinen. Sanoinkin Harrylle vilpittömän mielipiteeni, että he elävät maanpäällisessä Paratiisissa.

Veneen vieressä ankkuripaikalla kierteli päivittäin parimetrisiä haita. Ne olivat kuulemma vaarattomia riutan sisällä ja ulkopuolella todella aggressiivisia. Menimme saamiemme ohjeiden mukaan nousuvedellä riutan ulkopuolelle kahlaamaan matalaan veteen. Haiden kuullessa ihmisääniä ne uivat vauhdilla aivan rantaveteen. Nousimme kivien päälle seisomaan, turvaan, josta yritimme napata haita pyrstöstä kiinni. Minä en onnistunut. Uimaankaan en mennyt.

Vietimme laguunissa muutaman päivän, jonka jälkeen matka kohti American Samoaa, jonne oli Amerikasta tilattu veneen uusi varastarttimoottori.