Minulle tulee päivittäin kyselyjä veden laadusta Rion lahdella. Suomen lehdistö on kertonut veden olevan täysin saastunutta ja sairastumisriskin purjehtijoilla olevan suuri. Valokuvia lahdella olevista jäteröykkiöistä näytetään myös. Kerron nyt mitä olen täällä nähnyt ja kuullut. Minkäänlaisia virallisia mittaustuloksia minulla ei ole.

Rion ihmiset eivät tiedä mitään huonosta veden laadusta. Uivat, sukeltavat, kalastavat, viettävät aikaansa lasten kanssa rannoilla, niinkuin muuallakin. Lehdissä kuvattuja jäteröykkiöitä en ole nähnyt missään. Tässä lahdella silloin tällöin roskia kelluu veneen ympärillä, mutta mitään lauttoja tai vastaavaa ei ole, eikä myöskään hajuja. Kuulemma Botafogon lahti on se pahin paikka ja on suomalaistietojen mukaan uimakiellossa. Paikkakuntalaiset tulevat lahdelle viikonloppuisin veneillä, soittavat musiikkia kovaa ja uivat veneiden ympärillä. Minä pidän kumivenettä rannalla käydessäni Botafogon lahden pohjukassa kalasatamassa, jonka kuuluisi olla se pahin alue, näkyvyyttä pohjaan on pari metriä. Botafogossa näkee paljon pesuvadin kokoisia kilpikonnia ja kaloja.

Rion vesi ei ole joki vaan lahti, jonka halkaisija on 10-20 km. Lahden suuaukko on noin 1km. Syvyyttä lahdessa on kuudesta metristä kolmeenkymmeneen metriin. Vuorovesi vaihtelu on metrin ja kahden metrin välillä, kaksi kertaa vuorokaudessa, joten veden vaihtumistakin on.

 

 

Nyt on nähtävyydet nähty, niin on aika rauhoittua. Naapuriveneen ruotsalaiset antoivat vinkin pienestä rauhallisesta saaresta Rion lahden keskellä. Sinne siis seuraavaksi.

Saari osoittautui uskomattoman hienoksi paikaksi, ehkä yksi parhaita koko matkani aikana. Ankkuripaikka kylän rannassa oli rauhallinen, ei kaupungin meluja eikä laivojen aaltoja. Saari oli erikoinen, täynnä taloja, arvioisin pari tuhatta asukasta. Autoja saarella ei ollut kuin poliisi ja ambulanssi. Kaikki kuljetukset tapahtuivat hevoskärryillä tai polkupyörillä. Kylä oli päivisin hiljainen, mutta iltapäivisin yhteysaluksen tullessa rantaan tori heräsi elämään. Tuli kauppiaita myymään syötävää ja juotavaa. Kova puheensorina ja nauru oli merkillepantavaa muuten niin hiljaisessa paikassa. Hevosvossikoita tuli torin laidalle jonoon kuljetuksien toivossa, kuin Suomessa taksit jonoissaan. Paikallisilla nuorilla miehillä oli kolmipyöräisiä poljettavia riksoja, joihin he ottivat kaksi matkustajaa kerralla.

Saari oli niin mukava, että päätin jäädä sinne pidemmäksi ajaksi. Patikoin saarella päivittäin, tutustuen pikku satamiin joita oli paljon pienellä pari kilometriä pitkällä kapealla saarella. Kalastajia oli satamien ulkopuolella pikku veneillään jatkuvasti liikkeellä. Ravintoloiden – tai peremminkin pikku kuppiloiden – hintataso oli puolet Rion hinnoista, tosin tarjontakin oli niukempaa. Ihmiset olivat todella ystävällisiä. Veneestä loppui vesi, niin hevosmies vossikallaan lähti sitä minulle hakemaan ja puolen tunnin kuluttua kaikki kanisterini olivat täynnä. Oli kuin olisin palannut ajassa kolmekymmentäluvulle.

Nautin olostani paljon ja olinkin saarella kokonaisen viikon. Pois oli lähdettävä, koska oleskelulupani Brasiliassa oli päättymässä ja Uruguaihin siirtymistä oli valmisteltava Rion hälinässä.

Patsaalle voi matkustaa pikkubusseilla tai junalla. Minä valitsin junan. Junamatka oli itsessään jo elämys. Juna nousi niin jyrkästi ylöspäin, ettei alaspäin antavilla penkeillä meinannut pysyä. Ikkunat olivat auki kokonaan ja vauhti oli sellaista reipasta polkupyörävauhtia. Maisemat olivat taas mahtavat. Junan toisella puolella oli syvä pudotus ja toisen puolen ikkunoista näki ainoastaan jyrkän vuorenrinteen. Minulla kävi hyvä tuuri, kun satuin maisemapuolelle. Matka kesti parikymmentä minuuttia ja perillä olikin maisemat vielä hienommat. En ole kovin harras ihminen, mutta tälläisen valtavan uskonnollisen symbolin näkeminen tekee kuitenkin vaikutuksen. Väkeä oli vuoren huipulla satoja.

Illalla veneessä lueskelin ulkoministeriön ohjeita Rioon ja siellä sanottiin, etteivät paikalliset käytä kaupungilla koskaan shortseja, vaan pukeutuvat pitkiin housuihin, joten minäkin päätin sulautua kantaväestöön toivoen että näyttäisin brasilialaiselta. Ilmakin oli sopivasti viilentynyt 25 asteeseen ja pilviä oli niin paljon, ettei koko Cristo-patsasta näkynyt, niin sitten uimarannalle. Ensin metrolla Ipanemalle. En oikein ole uimarantaihminen, niin paikan ihastelu riitti baarin terassilta.

Tunnin kuluttua vaihto Copacabanalle paikallisbussilla. Valepukuni taisi olla hyvä, koska kukaan ei tullut puhumaan englantia. Täytyy myöhemminkin muistaa pitkät housut.

Copacabana oli paljon isompi kuin Ipanema ja täällä paljastuin. Hattukauppias arvasi minun olevan ulkomaalainen. Norja? ei, Saksa? ei Ruotsi..painu jätkä….! Satuin taas mukavaan baariin, jossa paikallinen trubaduuri soitteli brasilialaista musiikkia. Oli mukava ihailla auringon laskua ennen veneelle menoa.

Muutaman päivän vietin Charitaksen Marinassa korjauttaen samalla matkalla rikkoutuneita paikkoja. Sitten tankit täyteen raikasta vettä ja siirtyminen aivan Rion keskustan tuntumaan Sokeritoppavuoren ja Cristo-patsaan väliin ankkuroituna ilmaiselle ankkuripaikalle. Tarkoituksena tutustua Rion kuuluisiin nähtävyyksiin.

Ensimmäisenä olisi Sokeritoppavuori, jonne pääsi vain 1400 metristä köysirataa pitkin. Vaunut lastattiin täyteen ja matka kohti huippua alkoi. Näkymät olivat huikaisevia, alapuolellani liiteli kotkia, koko kaupunki erottui selvästi ankkuripaikkani yli katsomalla, takana näkyi Cristo-patsas ja oikealla kuuluisat Copacabanan ja Ipaneman uimarannat. Minulla sattui käymään hyvä tuuri, kun sää oli todella kirkas ja näkyvyys hyvä. Pystyin huipulta seuraamaan myös esiolympalaisten purjehduksia.

 

Purjehdus sujui hyvin. Deborahista oli todella paljon apua, hän jaksoi valvoa öisin valittamatta väsymyksestä, vaikka varmasti väsynyt oli. Saimme matkalla kokea monta hienoa elämystä. Öisin fosforiplankton valaisi veneen vanaveden todella voimakkaasti, kun isoja lentokaloja lenteli veneen kannelle. Vauhti oli todella kova, saimme vuorokausittain yli 160 meripeninkulman matkoja. Joudumme valasparveen, jossa yli kaksikertaa bussin kokoisia valaita oli ympärillämme satoja ja tätä jatkui koko päivän. Näimme myös kottikärryjen kokoisia merikilpikonnia.

Mukava kokemus oli kalastus. Olen nyt oppinut, ettei kalastusvälineillä saa tinkiä. Siiman on oltava lujaa, meillä vetolujuus yli 200kg, ei perukkeita, koska ne hajoavat. Itsetehdyt uistimet ovat hyviä, mutta niillä ei saa kalaa niin hyvin kuin huippu-uistimilla. Minulla on Rapalan Williamsson-uistin joka yli kuuden solmun nopeudessa matkii meren pinnassa lentoon yrittävää lentokalaa.

Kalastaminen näillä on helppoa. Yli kilometri vettä, vauhtia yli kuusi solmua, mielummin seitsemän, Rapalan Williamsson perään, niin viidessätoista minuutissa on kala, joka suomalaiselle kalamiehelle olisi unelmien täytettä; täällä se on pelkästään jääkaapin täytettä. Nyt saimme 17 kilon doradon. Veneen uusi puntari on kalibroitu Recifen lentokentällä, joten nyt mittaustulos on tarkka. Aikaisemmat kalat on mitattu alakanttiin.

Pari päivää ennen Rioa tuli valtavasti isoja öljynporauslauttoja, niitä oli satoja. Jouduimme olemaan tarkkana, ettei törmäillyt niiden apulaitteisiin, jotka ylettyivät lautoista kilometrienkin etäisyydelle.

Viimein alkoi Rion kuuluisa Sokeritoppavuori näkyä ja minun suuri haaveeni päästä Rioon purjehtimalla alkoi olla totta. Innokkaina kaivoimme kamerat esiin ja aloitimme valokuvaamisen. Tarkistin etäisyyden maaliin, niin matkaa oli vielä 32 meripeninkulmaa! Noloina veimme kamerat takaisin sisälle odottamaan myöhempää käyttöä.

Noin tuntia ennen maalia tuli puolen veneen kokoinen hai vastaan, joka kääntyi seuraamaan kulkuamme hetkeksi.