Meille tuli sähköongelmia, ja jouduimme laittamaan kaikki turhat laitteet kiinni, kuten jääkaapin. Ruokaa oli paljon, herkkuja: filettä, palvikinkkua, lohta, jotka melkein kaikki jouduin heittämään pois. Viimeiseksi herkuttelun naudan sisäfileellä, joka oli pakattuna vakuumiin. Se olikin pilaantunut, sain vatsataudin joka vei ruokahaluni kahdeksi viikoksi, makasin sängyssä käymättä ulkona.
Vihdoin parannuttuani olin todella nälkäinen ja avasin näkkileipäpaketin ja homejuustoa päälle… Uusi vatsatauti. Taas kaksi viikkoa sängyssä. Olin niin heikossa kunnossa, että miehistö vaati minua soittamaan hätäpuhelun meripelastukseen. Vastasivat meripelastuksesta, ettei tuolle alueelle saa apua, mutta yhdistivät lääkärille, josta apua löytyikin. Minulla on veneessä hyvin varustettu lääkekaappi, josta sopiva antibiootti löytyikin. Flagyl-antibiootti oli niin voimakasta, että vei kaikki voimani sekä ruokahalun. Henkisesti oli hyvin raskasta, kun tiesi, ettei apua saa, enkä tiennyt onko sairaus menossa huonompaan vai parempaan suuntaan. Laihtumiseni huomasi päivittäin, olenkin riutunut varmaan kymmenisen kiloa lisää. Kurjinta, kun lihakset pieneni, mutta nahka ja luut jäivät. Nyt kuitenkin Tahitilla Papeeteen satamassa keräilen voimia seuraavaa etappia varten. Voimat ovat aivan loppu, kaikki fyysinen tuntuu ylivoimaiselta.
Vene ostettiin täyteen ruokia ja juomia, jotka Tahitilla ovat kalliita. Vene ui viitisen senttiä syvemmällä kuin normaalisti. Maasta uloskirjautuminen ja purjehdusluvan saaminen vei kaksi päivää, kun laivaston tarkastaja halusi vielä aamulla käydä veneellä. Laiturille tuli meitä saattamaan taas iloinen Happy-koira, joka jäi katselemaan lähtöämme. Ilma oli täysin tyyni ja koneella ajelimme kohti merelle vievää Canal Chacaon salmea. Salmessa virta kääntyi kuuden tunnin välein ja oli jopa kahdeksan solmua, eli ulos on mentävä myötävirrassa.
Päätimme yöpyä ankkurissa Calbucon kaupungin lahdella. Lahdella menimme vielä kumiveneellä laivastoasemalle ilmoittautumaan. Kerroimme olevamme uloskirjautuneita maasta ja matkalla Tahitille. Hän antoi meille luvan liikkua kaupungilla vapaasti… ei tainnut ymmärtää, että passit on jo leimattu Pto. Monttissa. Käytimme tilaisuuden hyväksemme ja nautimme vielä viimeisen aterian maissa ja lähettelin läheisille viimeisiä sähköposteja. Sitten aikaisin nukkumaan, koska lähtö oli pimeällä, salmessa on oltava kello kahdeksan. Salmesta päästiin vauhdikkaasti seuraavana aamuna ulos, mutta ilma oli edelleen tyyni eikä meillä ollut niin paljoa polttoainetta, että voisi koneella ajaa.
Kökimme siinä melkein paikallamme kaksi päivää, edeten vain parikymmentä meripeninkulmaa. Vihdoin alkoi tuulla…pohjoisesta, yltyen myrskyksi. Kolme päivää kryssimme myrskyssä pohjaanreivatuin purjein, kunnes tuli täysin tyyntä päiväksi. Vihdoin kuudentena päivänä tuuli kääntyi länsituuleksi, kuljettaen meitä kohti maalia. Alussa olleiden vastatuulien takia emme kuitenkaan pysyneet purjehdusohjeen mukaisesti rannikon lähellä, vaan päätin lähteä ajamaan suoraan kohti Tahitia. Minulle oli sanottu, ettei niin voi tehdä, koska siellä tulee kaikki, tuulet ja virrat, vastaisiksi. Moni on yrittänyt, mutta kaikki palanneet takaisin. Meillä olikin jatkuvaa vastavirtaa.
Parhaimpana päivänä sain 151 meripeninkulmaa mittariin, mutta normaali oli vähän yli sata. Tahitilla meitä oli odottamassa Veli-Veikko perheineen, joten kiire oli. Piti unohtaa vierailut Pääsiäis- ja Robinson Crusoen saarilla. Laskin, että päivämatkojen ollessa 142 meripeninkulmaa, pääsisimme kolmessakymmenessä päivässä perille. Nyt sitä solmun myötävirtaa tarvitaan. Matka kesti yhteensä kahdeksan viikkoa. Viisi ensimmäistä viikkoa oli parin päivän välein tyyntä, tai pojoismyrskyä, joten eteneminen oli vaivalloista.
Minua pyydettiin kertomaan myös vastoinkäymisistä, niin kirjoitan huomenna lisää, miten matka voi muuttua painajaiseksi.
Reloncavi pursiseura Pto. Monttissa on mielenkiintoinen paikka. Ensimmäisenä viikonloppuna vuokrasin klubin grillitilan, ostin lihaa, viiniä, piscoa (paikallista jallua) ja kutsuin kaikki ”gringoveneilijät” grilli-iltaan. Lauloimme siellä karaokea, tanssimme, grillasimme ja vietimme upean illan. Meitä oli 11 henkeä seitsemästä eri maasta. Klubilla on siistit tilat ja kaikki palvelut toimivat. Erikoisinta paikassa on koira nimeltään Happy. Meistä tuli ystävät heti kun tapasimme. Veneilijät kertoivat jonkun purjehtijan tulleen satamaan, jättäen veneensä ja Happyn tänne telakalle useammaksi kuukaudeksi, matkustaen itse kotimaahansa Eurooppaan. Happyllä oli tapana nukkua Cara Mian vierellä laiturilla ja aina iloisesti reagoi minun heräämiseeni. Happy oppi nopeasti myös Suomea ja seurasi minua aina satama-alueella.
Nimittäin kiinalainen Fu ja purjehtija Mani Suanto, joka ei oikeastaan asu täällä, vaan veneessään viidenkymmenen meripeninkulman päässä. Fu puhuu hyvin suomea asuttuaan siellä vuosia ja pidimme kaikki kolme jatkuvasti yhteyttä. Järjestimme jopa saunaillan paikallisessa kylpylässä ja kävimme chileläisperheen luona kyläilemässä mukavalla illallisella. Fu auttoi veneen bunkrauksessa järjestäen tukkuhintaista viiniä, joka kuulemma Tahitilla on uskomattoman kallista. Mani osasi neuvoa parhaat reitit purjehdukselle ja vastavirtapaikkojen kierrot. Sataman väki kohteli minua paljon paremmin, kun tiesivät minun olevan Manin kaveri – on tainnut kaveri pitää hyvästä maineestaan huolta.
Vihdoin saimme sivulta tuulta, joka kuljetti meitä reippaalla vauhdilla, jolloin koukkasimme kanavilta ulkomerelle. Pystyimme purjehtimaan myös yöllä, matka etenee nyt hurjaa vauhtia. Pysähdyimme tapaamaan suomalaispurjehtija Mani Suantoa.
Vietimme häneen veneessään mukavan illan, kiinnittyneinä hänen ankkuroidun veneensä kylkeen. Purjehdimme sieltä pieneen Calbucon kaupunkiin. Kiinnitimme veneen ensin kalastusaluksen kylkeen, mutta oltuamme siinä vähän aikaa totesin, ettei paikka ole turvallinen. Satamassa pari hampparia tulivat yliystävällisinä tutustumaan. Ensin pummasivat oluet, sitten alkoivat vaatimaan rahaa. Huomasin kalastajaveneissä kaiken irtonaisen olevan lukittuina, joten siirsin veneen ankkuriin kaupungin toiselle laidalle.
Matkaa Pto. Moittiin oli enää 17 mpk. Aamulla heräsimme pohjoisesta puhaltavaan myrskyyn. Lähdimme kuitenkin merelle, mutta salmessa oli niin kova vastavirta, että vene kulki takaperin. Käännyimme takaisin ankkuriin odottelemaan tuulen tyyntymistä. Kävimme bussilla Pto. Monttissa, kiertelimme kaupungilla ja odottelimme. Kolmantena päivänä tuuli heikkeni, mutta oli edelleen vastainen, niin päätimme lähteä. Tulimme perille illalla ja satamassa meitä odotteli ranskalaisvene Donazita. Illalla söimme yhdessä Donazitan salongissa. Tähän päättyi minun vuotta aikaisemmin Karibialta aloittamani Cap Hornin kierros. Seuraavana päivänä oli aika noudattaa merimiesperinteitä Cap Hornin jälkeen.
Ensimmäisenä päivänä siirryimme kaupungin hulinasta ankkuriin lähelle Angostura Kirkeä. Paikka on kapea salmi, josta vuoroveden noustessa tai laskiessa virtaa valtava määrä vettä. Virran nopeus voi olla jopa 14 solmua. Suurimpien virtapaikkojen alle syntyy valtavia vesipyörteitä jotka voivat olla kymmenenkin metriä halkaisijaltaan. Purjeveneelle ei niistä haittaa ole, kunhan menee vauhdilla alueen läpi. Kysyimme lähtiessä laivastosta neuvoa, milloin olisi helpoin mennä läpi. Neuvo oli kello neljältä aamulla ja kymmeneltä virta kääntyisi vastaiseksi. Päätimme ettemme lähde pimeällä, koska täällä karttaplotterit voivat näyttää väärin, jopa kaksi meripeninkulmaa. Aurinko nousee kello kahdeksan, eli seitsemältä lähtö jotta kello kahdeksan olisimme virtapaikassa. Teimme suunnitelman mukaan ja nousimme vauhdilla kanavaa ylös kunnes pääsimme alueelle, josta alkoi vastatuulet.
Pohjaanreivatulla isolla ja puolikkaalla fokalla luovimme välillä myrskylukemiin nousseella tuulella koko päivän. Illaksi ankkuriin suojaisaan lahteen. Täsmälleen sama joka päivä, koska täällä myrskyää yhdeksänä päivänä kymmenestä ja koko ajan pohjoisesta. Yöt vietimme ankkuroituneena erilaisissa suojaisissa lahdenpoukamissa, koska täällä ei todellakaan pysty navigoimaan yöllä ilman tutkaa, purjehtiminen voisi onnistuakin, mutta navigointi ei. Vettä sataa joka päivä. Lämpötila nousee päivisin yli kymmeneen, joskus viiteentoista. Saisi nämä myrskyt jo loppua ja Polynesian tropiikki lämmittää, mutta sinne on ensin päästävä.
Seitsemäntenä purjehduspäivänä tapahtui ihme: myrskyt loppuivat, ilmapuntari nousi kohisten, tuuli tyyntyi täysin, ilma lämpeni auringon alkaessa paistaa. Moottorilla sitten ajelimme kohti Puerto Edeniä, jossa oli neljä minulle hyvin tuttua venettä: Robusta, Kalibu, Abraxas ja Beduin. Illalla meillä olikin grillijuhlat. Aamulla muut veneet lähtivät kohti pohjoista, mutta minä halusin jäädä tänne, koska tuuliennusteet eivät olleet mielestäni suotuisat. Ajattelin odotella pari päivää ja sitten hyvällä tuulella, levänneellä miehistöllä, mennä vauhdilla kaksi päivää aikaisemmin lähteneiden ohi.
Pto. Eden on yksi maailman eristyneimmistä kylistä. Asukkaita on 176 ja yhteysalus poikkeaa tänne kerran kuukaudessa. Me purjehdimme tänne viikon, näkemättä ainuttakaan rakennusta, muutaman laivan ja kalastusaluksen näimme koko viikon aikana. Jotenkin minulle jäi olo, etteivät Edenin asukkaat ole kovinkaan onnellisia. Kaikki asunnot olivat lukittuja, pihoissa korkeat aidat, joita vartioi vihaiset koirat. Ihmisillä ei ollut yhteisiä illanviettoja, eivätkä vaikuttaneet toisilleen ystävällisiltä. Jos haluaa elää eristyksissä itsekseen, on tämä siihen oikea paikka. Maasto on niin vaikeakulkuista, että tänne on rakennettu puiset kadut, yhteensä pari kilometriä, jotka tutkimme tarkkaan.
Puerto Edenin kauppa ja ystävällinen kauppiaspariskunta
Cara Mia ankkuroituna keskelle lahtea.Eedenin rantakatu.
Eedenin sairaala.
Seitsemäntenä päivänä tuuli tyyntyi ja sateet loppuivat.
Kaupunki sijaitsee Chilessä ja sinne päästäkseen on purjehdittava Tyyneltämereltä Andien läpi Pampalle. Ilmasto muuttuu matkalla täysin. Tyynenmeren puolella on kylmää, sateista ja myrskyistä, Natalesissa vain myrskyistä.
Kaupungissa on suomalainen yrittäjä, joka omistaa pienen hotellin. Hotelli Wildin baarista tulikin toinen olohuoneeni. Iltaisin usein pohdimme maailmaa ja sen ihmisiä, elämän todellisia arvoja. Sovimme tapaamisesta veneillä Thaimaan vesillä myöhemmin.
Ankkuroiduin aluksi kaupungin pohjoispuolelle Pto. Consuelon lahdelle. Paikasta oli melko vaikeaa päästä kaupunkiin, niin vaihdoimme kaupungin edustalle poijuun. Paikka oli muuten hyvä, mutta laivasto valvoi liikennettä salmessa ja luvan kaupunkiintuloon kumiveneellä joutui pyytämään VHF-puhelimella. Kolme päivää jouduimme sitten kovan tuulen takia veneessä odottelemaan lupaa.
Natalesiin tuli minulle miehistöksi Pto. Williamsista saapunut kolumbialainen Johann, sekä Caribian Guadeloupelta kotoisin oleva Maeva. Totesimme pian olevamme täydellinen bändi, jokaisen osaamisen myötä. Maeva Ranskan kansalaisena sai hoitaa keittiön parhaansa mukaan ja Cara Miassa harvoin syödään niin hyvin kuin täällä.
Reittisuunnitelma oli purjehtia vastatuuleen luovien Chilen vuonoja pohjoiseen ensin Pto Edeniin. Matka on noin 400 meripeninkulmaa, myrskyisiä vesiä. Arvelimme matkan vievän nelisen viikkoa. Purjehtiminen onnistuu vain valoisaan aikaan, koska täällä GPS-koordinaatit saattavat näyttää parikin meripeninkulmaa väärin. Öisin on todella pimeä. Päivän pituus on noin 11 tuntia, koska syksy on jo pitkällä. Kahden ja puolen kuukauden kuluttua on keskitalvi.
Johann saapumassa Cara MialleSuomalaisessa hotelli Wildissä mukavia illanviettoja.Pto. Consuelon hevospaimen
Pto. Consuelon ankkuripaikkaPto. Consuelossa tuttuja puitaPto. Consueloon oli ahdasta tulla 2.1 metrin syväyksellä
Lähdin sitten purjehtimaan Pt Williamsista kohti Pt Natalesia. Matka olisi vaikea johtuen merivirroista, kylmästä säästä ja myrskyistä. Alkumatka meni mukavasti antaen muutaman aurinkoisenkin päivän. Näimme paljon valaita, jäätiköitä, merileijonia, delfiinejä ja muuta mielenkiintoista. Noin kahden viikon kulutta lähdöstä olimme purjehtimassa mukavassa tuulessa Tamarin niemen länsipuolella, kun tuuli nopeasti voimistui myrskyksi. Päätin palata takaisin niemen suojaan. Niemen suojassa alkoi vuorelta tulla williwaweiksi kutsuttuja tuulenpuuskia, joissa tuulen voimakkuus nousee usein yli 40 m/sek, niinkuin nytkin. Vene kesti hyvin, mutta bimini repesi kolmesta paikasta. Biminin päällä oleva aurinkokenno repesi kiinnityksistään ja rämähti hajalle veneen sivulle. Keulapurje alkoi repeilemään useasta paikasta, joten reivasin sen kokonaan sisälle. Ajoin moottorilla niemen suojassa näiden williwawien haitaten menoa. Pääsin purjehdusoppaan neuvomaan ankkuripaikkaan, johon laskin ankkurin 5 metrin syvyyteen.
Ankkuri on 35-kiloinen Delta-ankkuri 80 metrin 8 mm rst. kettingillä. Ankkuri oli varmistettu ankkuripoijulla, 25 metrin köydellä, sekä veneen kannelle sidotuilla kahdella köydellä. Vene ei kuitenkaan pysynyt ankkurissa vaan lähti valumaan sivuttain kohti karikkoja. Vene kulki karikon yli ja pomppi siinä kivellä muutaman minuutin. Ankkuri ei tarttunut karikkoon. Ajauduin syvempään veteen ja valmistuin ankkurin nostoon, kun vene yhtäkkiä pysähtyi ja kannelle varmistukseksi laitetut köydet katkesivat. Sen jälkeen pamahti ankkuriboxissa ja kaikki 80 metriä kettinkiä oli meressä. Samalla vinssin rummun vapautuessa se pyöri hallitsemattomasti ja vinssin kampi sinkoutui mereen.
Tarkistin vahingot ja huomasin ankkurivinssin rungon hajonneen ja vinssinmoottori olevan solmussa kettingin ja sähköjohtojen kanssa. Aallokko oli tuolloin noin kaksimetristä ja aallot löivät veneen yli kannelle. Ankkuri kuitenkin piti veneen nyt turvallisesti paikoillaan. Korjaaminen siinä tilanteessa oli mahdotonta. Ankkurivinssin johdot menivät oikosulkuun ja tyhjensivät huviakut. Starttiakku toimi edelleen. Kaikki tämä vei noin parikymmentä minuuttia. Yöllä miehistöni jäsen lisäksi sairastui ja pyysi mahdollisimman nopeaa evakuointia.
Evakuointi tapahtui Chilen laivaston toimesta aamulla klo 07:00. Pyysin laivaston miehiä auttamaan ankkurin nostossa, jotta vene saataisiin turvallisempaan paikkaan. He kuitenkin kieltäytyivät. Huvittavinta oli kun laivaston upseeri kysyi ikääni, en muistanut sitä, vaan oli laskettava. Pyysin myös polttoainetta, tämän he lupasivat ja ottivat minulta kolme kanisteria, häipyvät kanistereiden kanssa eivätkä palanneet.
Tämän jälkeen alkoi vahinkojen minimointi. Keulapurjetta ei voi repeämisen takia käyttää. Muut veneen nostimet olivat kiertyneet maston ympäri, joka esti isonpurjeen käytön, ennen kuin joku nostettaisiin mastoon. Eli ainut vaihtoehto on moottorointi Pt Natalesiin. Lisäksi riskiä lisää, ettei ole toimivaa ankkurointijärjestelmää. Minulle annettiin ohje laskea ankkuriketju pohjaan ja merkitä se poijulla. Se olisikin ollut oikein, olen tehnyt niin aikaisemminkin Karibialla, mutta Cara Mian ankkuriketju on kiinnitetty veneeseen solmulla, eikä sen avaaminen onnistunut, koska siinä oli myrskyn takia kova paine päällä. Ongelmana oli myös polttoaineen määrä, jota oli noin kahdenkymmenen tunnin ajoajaksi. Kökötin kolme päivää yksin kaksitoista-asteisessa veneessä joka keikkui niin paljon ettei sisällä pysynyt pystyssä miettien jatkotoimia. Vihdoin, aikaisin kolmannen päivän aamuna, sain tuulen väliaikaisen tyyntymisen takia ankkurin nostettua omin voimin ilman vinssiä. Olin noston jälkeen aivan nääntynyt, mutta helpottunut tietäessäni pääseväni turvaan. Ajoin veneen Pt Profundon poukamaan, ankkuroin ja kiinnitin rannalle puihin pitkät kiinnitysköydet.
Taustajoukot Suomessa ja Chilessä olivat yhteydessä vakuutusyhtiöön ja olivat sitä mieltä, ettei rikkinäisellä veneellä kannata purjehtia yhden hengen miehistöllä. Turvallisinta on järjestää minulle polttoainetta ja teknistä apua ongelmien korjaamisessa, jonka vakuutusyhtiö Alandia sitten hoitikin.
9.3. illalla ranskalaisalus Donazita näkyi horisontissa ja VHF-keskustelun jälkeen sovimme, että he tulevat apuun. Donazitasta ei paljon apua ollut, koska heilläkään ei ollut ylimääräistä polttoainetta ja olivat menossa eri suuntaan. Tulivat vain varmistamaan, että olen elossa.
Samaan aikaan saapui vakuutusyhtiö Alandian järjestämä yhteysalus, joka toi polttoainetta ja jonka miehistö hinasi minut mastoon avaamaan solmuihin menneet nostimet. He tarkastivat ja puhdistivat Cara Mian polttoainesuodattimet. Samalla he palauttivat Chilen laivaston viemät polttoainekanisterit.
Muutaman päivän kunnostustöiden jälkeen lähdin Sveitsiläisalus Robustan saattamana ja turvaamana jatkamaan kohti Natalesia. Matka jatkui hyvin hitaasti. Koska purjehtiminen ei pelkällä isopurjeella onnistunut vastatuuleen, oli käytettävä moottoria koko matkan ajan. Keli oli kova, päivittäin tuuli nousi yli 20 m/sek. Isla Hunterin kohdalla Robusta jatkoi suunnitelmiensa mukaan kohti pohjoista. Minun suuntani muuttui myötäisemmäksi, jolloin pystyisin hädän sattuessa kulkemaan pelkällä isopurjeella. Kaksi päivää myöhemmin, kolme myrskykokemusta rikkaampana, pääsinkin ontuen Pt. Natalesiin. Natalesissa mietin, että mikäköhän viikonpäivä on meneillään? Arvelin, että on viikonloppu… keskiviikko 16.3. Ajoin veneellä pieneen Puerto Consuelan kylän edustalle ankkuriin pihvin ja punaviinipullon kuvat silmissä paikallisessa ravintolassa, kun taas alkoi yhtäkkinen myrsky, estäen kumiveneen laskemisen… No, veneessä oli onneksi makkaraa ja säilykepapuja. Täytyy toivoa, että aamulla olisi myrsky ohitse.
Lisäksi:
Williwaw on alueelle tyypillinen tuulenpuuska joka on todella paikallinen. Tuulen puhaltaessa 25 m sek voi tulla alueita kooltaan esim 5 hehtaaria, voimakkuudeltaan 30-40 m/sek, joilla nousee vedestä trombin tyyppisiä tuulipyörteitä halkaisijaltaan kymmeniä metrejä, korkeudeltaan jopa sata metriä. Alueella on joskus mitattu jopa 70m/sek olleita tuulia, jotka rikkovat rakennuksia ja mm. Cap Hornin saaren muistomerkin albatrossimonumentin. Näitä pyörteitä on alueella sitten kymmeniä, jopa satoja. Tällainen alue sitten lähestyessään näkyy jo kauas. Silloin kun niitä tulee, saattaa niitä tulla samalla alueella tunteja. Olen nähnyt niitä paljon, mutten koskaan ennen noin voimakkaana. Vaikka purjeet ja takila ovatkin rakennettu vahvoiksi, niin kaikilla on yläraja minkä kestävät.
Koko vaikeimmankin ajan kaikki olivat rauhallisia ja tiesivät mitä tekevät. Kukaan ei tuntenut olevansa hädässä. Suunnittelimme tarkkaan erilaisia vaihtoehtoja pelastautumiselle, mitä otetaan mukaan, miten pelastautumisvälineet toimivat, jos vene ei kestäisikään. Samalla opetin miten Ebirb-hälytyslaite toimii, kun se aloitti vilkuttamisen merkkivalollaan. Vilkuttaminen kesti noin 10 sekuntia, mutta siitäkin meni jo tieto satelliitin kautta Turun meripelastuskeskukseen. Kukaan ei koskenutkaan katkaisimeen, vaan laite oli kokoajan minun kädessäni. Täytyy varmaan ottaa akku irti, ettei tule enempää vikahälytyksiä. Saattaa tulla kalliiksi, jos keskellä valtamerta laite saisi hepulin ja joku tulisi aiheettomasti pelastamaan.
Ankkuri painaa 35 kg + ketju 1,45 kg/metri, eli koko paketti 151 kg.
Myrskyssä hajonneita aurinkosuoja ja aurinkokennoMyrskyn laannuttua seuraavana päivänä noin 25m.sek. oli aallokossa vielä tällaista.Sotalaiva saapumassa evakuoimaan potilasta.Myrskyn jälkeen turvassa Pt. Profundon satamassa
Tutustuin kolmeen muuhun venekuntaan: ranskalaiseen Hubaan, ranskalaiseen Donazitaan ja aiemmin tutustumaani sveitsiläiseen Robustaan. Päätimme lähteä samaa matkaa kiertämään tavoitettamme, jotta olisi turvallisempaa.
Suunnitelma näytti helpolta sääennusteitten mukaan. Ensin navakassa pohjoisenpuoleisessa tuulessa alas luodon ympäri, sitten tuulen käännyttyä, etelänpuoleisilla tuulilla takaisin, mutta taas kävi toisin. Mennessä ei tuulta ollut paljoakaan, sen sijaan sumua ja sadetta. Itse Cap Hornin saari ei alkuun meinannut edes näkyä sumun läpi. Saaren pohjoisrannalle on mahdollista hyvällä kelillä ankkuroitua, nyt ei ollut sellainen, vaan lähetin miehistön kumiveneellä saarelle ja itse jäin vahtimaan venettä.
Kello oli noin 12 päivällä. Vihdoin tuli miehistö paikalle ja otimme suunnan kohti Pt Toroa, jonne arvioin pääseväni noin puolenyön aikaan. Nopeasti tuuli alkoi yltymään, reivasimme jatkuvasti purjeita pienemmiksi ja pienemmiksi. Lopulta oli enää keulapurjetta noin 2 neliömetriä auki. Tuuli kääntyi niin vastaiseksi, ettei satamaan voisi purjeilla päästä, koska aallokko ja vastavirta oli veneen vastatuuleen etenemistä voimakkaampaa. Tuuli muutti välillä suuntaansa jatkuvasti, pienet trombit iskivät veneeseen ja saivat koko veneen värisemään. Ulkona ei voinut olla, koska aallokko olisi kastellut hetkessä, vaikka meillä olikin hyvät varusteet. Minulla oli kaksi kelluntapukua päällekkäin. Jatkoimme matkaa kuitenkin maalia kohti ja keskiyöllä olimme paikassa, josta olisi enää kaksi meripeninkulmaa satamaan, suoraan vastatuuleen. Käynnistin koneen, otin loputkin purjeet alas ja siirryin itse ohjaamaan, koska autopilotti ei pysy siinä aallokossa ja tuulessa lainkaan mukana. Olin hetken kuluttua läpimärkä.Ilma oli 4-asteista ja merivesi 10. Miehistö pysyi sisällä, yritti VHF-radiopuhelimella tavoittaa Pt Toron satamakapteenia, ei vastausta. Samaan aikaan sain miehistöltä myös GPS suuntia, sillä ulkona näkyvyys oli noin sata metriä. Ohjaus ei totellut lainkaan, sain vääntää rattia tosissani puolelta toiselle, nopeus näytti alle solmun nopeutta, vaikka koneessa oli täydet kierrokset. Vihdoin VHF-radiopuhelimesta kuului jotain, läheisestä sotalaivasta soitettiin ja kysyttiin tarvitsemmeko apua. Vastasin kieltävästi. Neljän tunnin kuluttua alkoivat sataman valot viimein näkyä… väärästä suunnasta. Samaan aikaan kaikuluotain ilmoitti veden mataloituvan. Päättelin, että sataman valot eivät olekaan satama, vaan sotalaiva, siis sinne, koska siellä täytyy olla syvää. En oikein nähnyt kunnolla, koska suolavesi kirveli silmissä. Käskin miehistön ulos tähystämään ja valmistautumaan rantautumiseen. Sinne on matkaa, kuului vastaus, ei kun NYT ulos. Yhtäkkiä laituri olikin siinä edessä. Ajoin veneen laituriin, olin niin kylmissäni ja väsyksissä, etten pystynyt edes solmuja tekemään. Miehistö hoiti kaiken kiinnittymisen minun ohjeitteni mukaan. Kello oli neljä, eli kaksi meripeninkulmaa vei neljä tuntia. Aamulla päätin selvittää mitä yöllä oli tapahtunut?
Ensiksi, VHF-antenniin oli tullut vikaa. Kaikki olivat kuulleet meidät, mutta me emme muita kuin muutaman sadan metrin päässä seilanneen sotalaivan.
Toiseksi, karttaplotteri näytti omiaan, väitti meidän olevan korkealla vuorella, kun todellisuudessa olimme laiturissa, siksi luulin laiturin valoja sotalaivaksi. Molemmat viat olisi korjattava välittömästi.
Päivällä tuli sotalaivakin saapui satamaan täydentämään satamassa olevan valvontakeskuksen ja polisiaseman varastoja. Välittömästi tuli sotalaivan upseeri Nicolas juttelemaan kanssani. Hän oli selvästi liikuttunut kertoessaan, kuinka helpottunut on nähdessään Cara Mian laiturissa. Heidän tuulimittarinsa mukaan oli tuulta ollut 30 metriä sekunnissa. Hän myös kertoi, ettei täällä voi GPS-tietoihin luottaa, koska kartat ovat väärin piirrettyjä… Ahaa, tuossa on nyt syy miksi plotteri on näyttänyt niin ihmeellisiä tietoja välillä. Tämä tarkoittanee, ettei enää öisin voi rannikon läheisyydessä purjehtia.
Laituri täyttyi sotilaista, poliiseista, muista viranomaisista ja meistä neljästä venekunnasta, jotka väsyneinä yritimme juhlia kuohuviinin kanssa.
Sääennuste näytti helpolta pohjoistuulella etelään ja tuulen käännyttyä etelätuulella pohjoiseen.Cap HornillaSiellä näkyy Cap Hornin saari sumun läpi.Päivällä sotalaiva kiinnittyi laiturin päähän.Oli vaikea navigoida, kun plotteri väitti meidän olevan mäellä.Toron poliisiautossaSotilaita kaikenlaisia Torossa.Laiturilla sitten väsyneinä skoolattiin.
Loppuarvio Cap Hornista. Nyt täyttyi monikymmenvuotinen suuri unelmani. Tunnelma veneessä oli hyvin herkkä, kun kävi selväksi, että tavoite on saavutettu. Nyt on aika aloittaa kotimatka.
caramiamaailmanympari.net 