Hädin tuskin muistan aikaa ennen autiosaarelle joutumista. Menossa on ties kuinka mones päivä epäinhimillistä eloonjäämiskamppailua.

Raahaudun kaislamajani varjosta kohti rantaviivaa aikomuksenani etsiä edes rapuja tai simpukoita hengenpitimikseni. Kohotan katseeni ja mitä näenkään: horisontissa siintää jotain!!

En usko silmiäni kun yllättäen kolme ihanaa suomalaisneitoa saapuu pelastamaan minut! Hurraa!

Mitä sitten tapahtuu…?

Eräänä päivänä rannalla viruessani iskin kourani epätoivoissani hiekkaan ja mikä yllätys: äkkiä sormeni tapasivat puuarkun kulmaa. En todellakaan tiennyt kuka arkun oli santaan haudannut, mutta tiukassa se oli ja jouduin ponnistamaan viimeiset voimani kaivaessani sen ylös. Arkun kilahteleva sisältö oli kuitenkin äärimmäisen palkitseva. Tuijotin rommipulloja, joiden haalistuneissa etiketeissä palmupuut huojuivat. Rommilla saisin muutaman päivän lisäaikaa..kunnes…….

Rommi loppui! Nyt elämäni käy epäinhimilliseksi. Tulkaa välittömästi pelastamaan minut!

En muista enää monesko päivä tänään on. Pieneen kaislamajaani olen tukkimiehen kirjanpidolla yrittänyt erottaa päivät toisistaan, mutta kuumuus, pauhaava meri ja tyhjä horisontti sekoittavat ajatukset ja päivät vain virtaavat ohi.

Kaikki on loppu: ruoka, vesi ja vihannekset. Sitkeyden voimalla aion jatkaa, kunnes joku minut täältä löytää!

Epätoivoni vaihtui riemuun, kun sinnikkään yrittämisen jälkeen sain paljain käsin pyydystettyä lahnaa muistuttavan kalan! Jalat jo täristen kuumassa auringossa vaanin kalaa tuntikaupalla, kunnes viimeisissä voimillani iskin käteni pinnan alle ja nappasin vonkaleen:

Mikä onnenpäivä! Kalasta on riittänyt ruokaa jopa kolmeksi päiväksi!

Pilvettömältä taivaalta niskaani polttava aurinko sai minut tänään juomaan viimeisenkin vesitilkan. Hamuilin epätoivoisena pulloani, mutta tyhjä se on. Olen yrittänyt pitää yllä toiveikasta mielialaa ja tähyillä horisonttiin, mutta nyt synkät ajatukset valtaavat mieleni:

Kauankohan joudun vielä virumaan täällä?

Heräsin auringon porottavaan kuumuuteen ja nousin silmät ristissä ylös rannalta. Valkoista puuterimaista hiekkaa vaatteistani pudistellen lähdin kiertämään pientä saartani. Rantavedessä näkyy joitain simppuja, mutta millä niitä kalastaisin?

Käyn pientä varastoani läpi: Tämä on vasta toinen päivä, mutta ruoka alkaa olla loppu…

Pellavasäkin pohjalla on jäljellä vain loppuun kaluttu luu. Aion kyllä selvitä tästä suomalaisen sisun voimalla!

Onneksi netti toimii yhä..

Heitettyään minut autiosaarelle merirosvot nostivat purjeet ja seilasivat tiehensä. Istuin yksin rannalla ja katselin kuinka rosvojen alus kutistui pieneksi pisteeksi horisonttiin ja lopulta katosi näkökentästäni.

Olen täydellisen yksin.  Saari on pelkkä kapea kaistale valkeaa hiekkaa keskellä turkoosia rantaaviivaa, joka kauempana syvenee meren tummaan sineen.  Täältä en uimalla pois pääsisi, joten minun ei auta kun yrittää selviytyä.

Heti ensimmäisenä päivänä loppuivat vihannekset, mutta niitä ei tule ikävä.

Hei ja pahoittelut hiljaiselosta!

Minusta ei ole nyt kuulunut hetkeen mitään, sillä kesken seikkailuiden merirosvot kaappasivat minut Karibianmerellä. He meinasivat ensin hirttää minut raakapuun nokkaan, mutta kerrottuani, että olen heidän suomalainen kollegansa he päättivätkin jättää minut autiolle saarelle kera vähäisten perustarvikkeiden.

Kuvassa näette autiosaaren , jolla joudun viettämään epämääräisen ajan…Kuka kestäisi jäädä tälle saarelle??

Onneksi netti toimii! Kirjoitan huomenna lisää…