Espiritu Santosilta Timorin Kupangiin

Pääsimme viimein lähtemään matkaan. Viimeisenä iltana pidimme pienet uima-allasjuhlat drinkkeineen. Juhlien jälkeen ravintolassa vielä tuhti liha-annos ja päälle suihku, niin edessä olevan pitkän merimatkan pystyi aloittamaan puhtaana ja ravittuna, kuin pienet porsaat.

Matka alkoi kahden saaren, Espiritu Santosin ja pienemmän Aoren välisessä salmessa. Salmessa seurailimme rannalla olevia kookosviljelmiä. Muuten rannat olivat melkein asumattomia muutamaa pientä mökkiä lukuunottamatta. Salmen jälkeen otimmekin suunnan pasaatituulen kuljettamana kohti länttä. Aurinko nousee tuolla aina suoraan idästä eli takaatamme ja laskee suoran länteen eli suoraan eteen. Auringon laskun aikaan jäi Espiritu Santo viimein näkymättömiin jättäen sydämiimme lämpöisen muiston sen uskomattoman ystävällisistä ihmisistä ja lämpöisestä ilmapiiristä. Vanuatu eroaa aikaisemmista saarista siinä, ettei se ole kenenkään suurvallan siirtomaa, vaan on itsenäinen. Tämä saa aikaan, ettei emämaa elätä, vaan selviytyäkseen on tehtävä töitä, tuotettava tuotteita. Vanuatu tuottaakin kopraa vientiin asti.

Matka oli pitkä, kestoltaan neljä viikkoa. Ensimmäisen kahden viikon aikana emme nähneet merkkejä ihmisistä. Ei roskia meressä, laivoja, lentokoneita, ei mitään muuhun maailmaan viittaavaa. Pidin perheeseeni yhteyttä pari kertaa viikossa satelliittipuhelimella, jolloin nopeasti vaihdoimme kuulumiset. Kalaakin saimme usein. Kerran päivässä kuorin muutaman kookospähkinän förstin raastaessa sen lihan silpuksi, jolloin sain puristettua siitä kookosmaidon talteen. Herkullisempaa ja ravitsevampaa juomaa en muista saaneeni.

Vihdoin Torresin salmeen päästyämme alkoi tapahtua. Torresin salmi on matala, vaikeakulkuinen, kovia virtauksia täynnä oleva alue, joka suuren valliriutan suojaamana on kuitenkin tyynehkö vesialue. Joka päivä neljän päivän ajan Australian merivartioston lentokone tuli yläpuolellemme, ottivat radiopuhelimella yhteyden, pyysivät veneen tiedot ja muistuttivat, ettei meillä ole asiaa mihinkään Australian satamaan.

Torresin salmen jälkeen vielä kymmenen päivän purjehdus Kupangiin samaan satamaan, johon HMS Boyntyn kapinallisten syrjäyttämä kapteeni William Blight saapui Tahitilta 1787.

Kokonaisuutena matka meni hyvin. Väsymyksestä huolimatta oli tunnelma veneessä koko ajan hyvä mahtavan förstini ansiosta. Kaikki kiitokset sinulle Anne.

img_0008
Vanuatun kopraviljelmien viimeiset näkymät. Tämän jälkeen neljä viikkoa merta.
img_0012
Cara Mia lähtövalmiina
p1060561
Myötätuulta, myötätuulta, myötätuulta koko matka
p1060570
Merellä harvoin näkyi muita aluksia. Tässä yksi niistä.
p1060583
Oisinan majakka Timorin eteläkärjessä. Meillä oli suunta koko matkan tätä majakkaa kohden ja lopulta se osoittautui melko vaatimattoman näköiseksi.
p1060595
Kupangin satama, sama johon HMS Boyntyn kapteeni saapui
p1060596
Kupangin sataman vuorovesilaituri
p1060615
Cara Mia ankkurissa Kupangin lahdella

Espiritu Santo, ystävällisten ihmisten saari

Purjehduksen aikana tuli valtava ongelma taka-alavantin hajotessa. Kolmestakymmenestäkahdesta säikeestä oli jäljellä enää kaksi, nekin venyneinä. Jouduimme tekemään hätäkorjauksen vaihtamalla vantin vara-ankkuriketjuun. Korjaus ei ollut kaunis, mutta toimiva. Piti maston suorassa ja tuettuna yhtä hyvin kuin alkuperäinen vaijerikin. Perille pääsimme kuitenkin turvallisesti.

Aamulla noustessamme kumiveneellä rantaan satuimme hienon resortin rantaan. Heti rannalla oli kyltti veneilijöille, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi ja pyydettiin ilmoittautumaan respaan. Respan ystävällinen virkailija kertoi, että resortin uima-allas, baari, ravintola ja suihkut ovat meidän vapaasti käytettävissämme. Vesitankkauksen voimme tehdä kanistereihimme heidän vesipisteistään ja kaikki tämä ilmaiseksi. Henkilökunta auttoi meitä kaikissa pikkuasioissakin ystävällisesti.

Saaren pääkaupunki Luganville sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Taksimatka maksoi alle euron. Kaupunki – tai kylä – oli vähän Inkoota isompi. Ihmiset olivat todella uteliaita, olimmehan selvästi ainoita Eurooppalaisia turisteja. Koulutytöt pyysivät lupaa ottaa meistä valokuvia ja tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan.

Tullessamme taksilla kaupunkiin sattui hauska tilanne. Vanuatun jalkapallojoukkue oli juuri voittanut Uuden Seelannin murskaluvuin 5-1. Saarelle tulee yleensä yksi kansainvälinen lento Australiasta viikossa, mutta jalkapallojoukkue oli juuri laskeutunut omalla koneella kentälle. Jouduimme taksilla samaan kulkueeseen joukkueen, saaren presidentin ja muun juhlaväen kanssa. Autoja oli noin viisi kappaletta ja koko kaupunki oli pysähtyneenä tien varteen vilkuttamaan. Juhlat olivat pienessä kylässä uskomattoman suuret, kuin Suomen 1995 jääkiekkojuhlat.

Saaren väki oli työteliästä kansaa. Miehet lastasivat satamassa koprasäkkejä laivoihin. Maa pöllysi hiekkapölyä ja kopran imelä haju haisi varastoissa. Hinnat olivat Polynesiaan verrattuina puolet edellisistä. Kauppojen tarjonta oli nihkeätä. Yhdestä sai munia ja toisesta pakastelihaa. Kasvikunnan tuotteet ostettiin markkinoilta ja lounas syötiin paikallisissa lounaskojuissa.

Olimme suunnitelleet pysähtyvämme saarelle vain kahdeksi päiväksi, mutta maahantulo-  ja maastalähtömuodollisuudet veivät kolme päivää, eli yksi maissaolopäivä tuli pakolla lisää. Passintarkastajan leimasin oli unohtunut lentokentälle, eikä passejakaan voinut sinä päivänä tarkastaa, ennen kuin joku hakisi leimasimen konttorille.

Levänneinä pääsimme sitten jatkamaan matkaa kohti Indonesian Timoria. Matka tulisi olemaan pitkä, melkein 3000 meripeninkulmaa eli heikoissa tuulissa noin neljä viikkoa.

img_0003
Paikalliset tytöt halusivat yhteiskuvaan
img_0004
Hengähdystauko
img_0005
Rikin hätäkorjaus
img_0006
Kookosviljelmiä Vanuatulla, josta kopraa riittää vientiin
img_0009
Resortin uima-allas
img_0010
Allas ja baari
img_0011
Baarin tiloja
img_0012
Resortin pihaa
img_0013
Purjehtijoita opastava kyltti

img_0014

img_0015
Presidentin kulkueessa

img_0016

img_0017
Luganvillen rantapuisto
img_0018
Kettingillä hätäkorjattu vantti
img_0019
Hajonnut vaijeri

Uvean kuningas

Mata-Utu

Matka American Samoalla Wallis&Futunalta oli lyhyt, vain 350 meripeninkulman matka taittuikin kolmessa päivässä. Ajaessamme Uvean saarelle, jouduimme menemään riutan kapeasta aukosta sisään, jossa merivirrat olivat voimakkaita, jopa kuusi solmua. Virran suunta vaihteli kuuden tunnin välein sen mukaan oliko nousu- vai laskuvesi. Tarkkana oli oltava. Riutan sisäpuolella meri rauhoittui, olimme edelleen pasaatituulessa, mutta ilman aallokkoa, kuin järvellä. Atollisaarilla sisällä laguunin turkoosi vesi melkein häikäisi. Tiesimme nyt tulleemme paikkaan, jossa eurooppalaisia käy harvoin.

Ankkuroiduimme Mata Utun kylän edustalle kymmenen metrin syvyyteen. Kylän rannassa näimme ison kivipalatsin, joka ei sopinut ympärillä oleviin bambumajoihin. Passintarkastuksessa meille selvisi, että palatsi on Mata Utun kuninkaanlinna. Pyysin heti audienssia tavatakseni kuninkaan ja lahjoittaakseni hänelle muutaman Suomesta kertovan kirjan, jotka olin aikoinani saanut Buenos Airesista Suomen suurlähetystöstä. Pettymys oli suuri, kun minulle ilmoitettiin kuninkaan olevan niin kiireinen, ettei tapaaminen onnistu.

Uvea kuluu Ranskan Polynesiaan itsehallintoalueena. Parikymmentä vuotta aikaisemmin kuninkaan lapsenlapsi oli saanut ranskalaisesta tuomioistuimesta tuomion murhasta, mutta kuningas ei hyväksynyt päätöstä vaan ilmoitti, että asia käsitellään Uveassa paikallisten lakien mukaan. Tämä synnytti erimielisyyksiä emämaa Ranskan ja Uvean asukkaiden välillä. Uveassa oli silloin paljon levottomuutta ja väkivaltaisia mielenosoituksia kansan rynnätessä kylän kujille. Kuningas ei kuitenkaan antanut periksi ja suurvalta Ranskan oli nöyrryttävä Uvean kuninkaan edessä. Pojanpojan asia sitten käsiteltiin saarella uudestaan. Muutamaa vuotta myöhemmin kuningas kuoli ja hänen jälkeensä on ollut vallassa hänen poikansa yhdeksänkymmentäluvun puolesta välistä.

Uvean saari on pieni, eristyksissä oleva. Meidän aikanamme ei saarelle tullut ainuttakaan laivaa. Saarella on pieni lentokenttä, jonne laskeutuu muutama kone viikossa. Löysin myös kaksi ravintolaa, toinen pizzeria, jossa sai peruspizzan kolmellakymmenellä eurolla. Hitaan netin sai ostettua 10€ vuorokaudeksi. Saari oli viljava ja kostea, joten minkä tahansa viljely olisi helppoa. Englannilla ei pärjännyt, mutta ranskalla kyllä… onneksi meillä oli mukana Tahitilta tullut Claire-Marie, jonka täytyi nyt lähteä takaisin. Lähtiessämme vihdoin noin 1000 meripeninkulman matkalle kohti Vanuatuun kuuluvaa Espiritu Santoa oli Claire-Marie laiturilla seuraamassa lähtöämme. Pyysin häntä tulemaan vielä veneeseen hetkeksi halatakseni häntä. Eron hetki oli tunteellinen on myönnettävä, että molemmilla oli kyyneleet silmissä. Niin monta hienoa hetkeä jaoimme. Mutta nyt suomalaisen Annen kanssa jatkamme eteenpäin.

601

602
Cara Mia jatkaa matkaansa kohti Espiritu Santoa
603
Viimeinen halaus Claire-Marien kanssa.
604
Uvean atollisaaren kartta
605
Asukkaat hoitavat hautoja hyvin, tuoreet kukat jatkuvasti
606
Rannoilla kalastajat suosivat savitaloja

607

608
Saarella satoi paljon

609

6010
Katunäkymä pääkadulta, juuri ennen rankkasadetta

Suwarrowin atollisaari

Matka Bora Boralta Suwarrowille kesti viitisen päivää. Matka meni taas hyvin. Kalaa saimme hyvin. Söimme usein tonnikalasashimia Claire-Marien valmistamana. Tunnelma veneessä oli innostunut, kun tiesimme pääsevämme atollisaarelle. Tuollainen saari syntyy merenpohjasta pintaan nousseen tulivuoren ympärille koralleista ja simpukoiden kuorista miljoonien vuosien aikana kasvaneesta riutasta. Pikkuhiljaa satojatuhansia vuosia sitten on tulivuori sammunut, romahtanut ja jättänyt jäljelle pelkän riutan.

Matkalla minulle tuli taas ongelmia terveyden kanssa. Ruoka ei maistunut ja väsytti jatkuvasti. Suwarrowilla tutustuimme saaren luonnonpuiston valvojamiehiin, isään ja poikaan. Isä Harry opetti minulle kookospähkinöiden käsittelyä ja miten sieltä kookoslihasta puristetaan maailman parasta rasvaista kookoskermaa. Kerma on kuulemma lääkettä kaikkiin tauteihin, sitä otinkin lääkkeeksi päivittäin ja se toimi.

Harry ja Baye, isä ja poika, asuivat saarella melkein kymmenen vuotta aina seitsemän kuukautta kerrallaan. He ottavat kerralla mukaansa koko yli puolen vuoden tarvikkeensa. Ruokansa he saavat merestä, rapua ja kalaa, puista keräävät tarvitsemansa tuoreet hedelmät. Vesi tulee sadevedestä suodattamalla. Sää on lempeää ja lämpötila helteinen. Sanoinkin Harrylle vilpittömän mielipiteeni, että he elävät maanpäällisessä Paratiisissa.

Veneen vieressä ankkuripaikalla kierteli päivittäin parimetrisiä haita. Ne olivat kuulemma vaarattomia riutan sisällä ja ulkopuolella todella aggressiivisia. Menimme saamiemme ohjeiden mukaan nousuvedellä riutan ulkopuolelle kahlaamaan matalaan veteen. Haiden kuullessa ihmisääniä ne uivat vauhdilla aivan rantaveteen. Nousimme kivien päälle seisomaan, turvaan, josta yritimme napata haita pyrstöstä kiinni. Minä en onnistunut. Uimaankaan en mennyt.

Vietimme laguunissa muutaman päivän, jonka jälkeen matka kohti American Samoaa, jonne oli Amerikasta tilattu veneen uusi varastarttimoottori.

581
Haiden seassa en mielelläni uinut.
582
Harry puristi kankaan avulla parasta kermaa.
583
Paye toi näytille pyydystämänsä ravun, joka on kuulemma liian pieni ja pääsee kohta takaisin kasvamaan.
584
Polynesialaisilla on tapana lapsen synnyttyä haudata hänen napanuoransa pihallensa ja ihmisen kuoltua haudata vainaja samaan paikkaan.

585586

587
Harryn ja Payen asunto.

588589

5810
Maisemia Suwarrowilta.

581158125813

5814
Haita pyydystämässä
5815
Meri täynnä haita kuultuaan ihmisääniä

Miehistöpaikkoja vapaana!

Cara Miassa on jälleen vapaita miehistöpaikkoja. Olemme monien kommelluksien jälkeen päässeet Cap Hornilta Tahitille. Sieltä etenemme pasaatituulissa, eli myötätuulessa kohti Thaimaata, jonne saavumme joulukuussa. Matkalla käymme monissa satamissa, pienillä atollisaarilla. Isoimpia paikkoja matkalla on Samoa, Vanuatu, Fizi, Indonesia, Bali ja Malesia. Voit tulla mukaan pariksi viikoksi, tai useammaksi kuukaudeksi. Jos tunnet mielenkiintoa päästä kokemaan jotain sellaista, jonka kokeminen on ainutlaatuista elämässä, niin ota yhteyttä sähköpostiini: markku.lehtinen@luukku.com .

Tiedoksi vielä kaikille: suomikännykkäni tippui pilssiin jo tammikuussa. Kaikki numerotiedot katosivat eikä whatsappiviestit ole tulleet perille.

 

Ennen ja jälkeen ruokamyrkytyksen. Puolessatoista kuukaudessa 15kg. Lähtöpaino 95 kg, nyt 80. Tauti ei ole ohi, mutta nyt hyvät lääkkeet päällä ja ruoka on taas alkanut maistumaan.

Vasemmalla ennen ruokamyrkytystä, oikealla sen jälkeen.

Raportti vastoinkäymisestä

Meille tuli sähköongelmia, ja jouduimme laittamaan kaikki turhat laitteet kiinni, kuten jääkaapin. Ruokaa oli paljon, herkkuja: filettä, palvikinkkua, lohta, jotka melkein kaikki jouduin heittämään pois. Viimeiseksi herkuttelun naudan sisäfileellä, joka oli pakattuna vakuumiin. Se olikin pilaantunut, sain vatsataudin joka vei ruokahaluni kahdeksi viikoksi, makasin sängyssä käymättä ulkona.

Vihdoin parannuttuani olin todella nälkäinen ja avasin näkkileipäpaketin ja homejuustoa päälle… Uusi vatsatauti. Taas kaksi viikkoa sängyssä. Olin niin heikossa kunnossa, että miehistö vaati minua soittamaan hätäpuhelun meripelastukseen. Vastasivat meripelastuksesta, ettei tuolle alueelle saa apua, mutta yhdistivät lääkärille, josta apua löytyikin. Minulla on veneessä hyvin varustettu lääkekaappi, josta sopiva antibiootti löytyikin. Flagyl-antibiootti oli niin voimakasta, että vei kaikki voimani sekä ruokahalun. Henkisesti oli hyvin raskasta, kun tiesi, ettei apua saa, enkä tiennyt onko sairaus menossa huonompaan vai parempaan suuntaan. Laihtumiseni huomasi päivittäin, olenkin riutunut varmaan kymmenisen kiloa lisää. Kurjinta, kun lihakset pieneni, mutta nahka ja luut jäivät. Nyt kuitenkin Tahitilla Papeeteen satamassa keräilen voimia seuraavaa etappia varten. Voimat ovat aivan loppu, kaikki fyysinen tuntuu ylivoimaiselta.

3263261