American Samoalla, osa 2

Saarelaisten uskonnollisuus näkyi kaikessa. Kristityt lähetyssaarnaajat olivat aikoinaan tehneet perusteellista työtä: kirkkoja oli sadan metrin välein, kymmenkertaisesti ravintoloihin verrattuna. Baareja oli saarella vain yksi, sekin tyhjä. Ihmisten suuri harrastus oli bingo, sitä pelattiin aamulla, päivällä ja illalla, järjestäjinä kirkot. Ihmiset pysähtyivät pihoilla juttelemaan ja kertomaan elämästä saarella. Saarella oli useassa paikassa roikkumassa vanhoja kaasupulloja, joista oli leikattu pohja pois. Ajattelin ensin niiden olevan kovanyrkkisten saarelaismiesten nyrkkeilysäkkejä, mutta meille kerrottiin niihin hakattavan valtavalla parrulla klo viisi merkkiääni, että ihmiset ymmärtäisivät lopettaa ilonpidon ja siirtymään kotiin tekemään hartautta.

Kaikilla Polynesian saarilla on tapana haudata vainajat kotipiholle, mutta täällä omat hautuumaat olivat erikoisen juhlavia, marmoria, laattoja, katoksia ja kukitettuina jatkuvasti.

Busseilla ajelu oli todella halpaa ja mielenkiintoista, käytimmekin niitä jatkuvasti. Bussilla oli vaikea eksyä, koska oli vain yksi tie. Joissain paremmissa autoissa laulettiin matkalla karaokea.

Ulkomaalaisia emme juurikaan tavanneet paitsi kolme itäeurooppalaista merimiestä, kaksi venäläistä ja yksi ukrainalainen. Istuimme vierekkäisissä pöydissä kiinalaisravintolassa jutellen pari tuntia. He työskentelivät 150-metrisessä rahtilaivassa ja olivat seuraavana aamuna lähdössä Tongan suuntaan.

Saari oli polynesialaiseen tapaan miellyttävä, vehreä, siisti viihtyisä pieni yhteisö, jonka asukkaat tuntuivat rehellisiltä.

Vihdoin alkoi odottelu loppua ja kävimme nyt rajanylitysbyrokratian toiseen suuntaan.  Yhdessä päivässä samalla jouduimme maksamaan erilaisia satama ja viranomaismaksuja yli 200,- USD. Kirjasimme itsemme ulos jo perjantaina, koska viikonloppuisin virastot olivat kiinni. Saimme kuitenkin luvan odottaa lauantaihin asti starttimoottoreita.

Lauantaina tuli shokkiuutinen: startit olivat edelleen Floridassa ja meidän oli lähdettävä. Täytyi toivoa, ettei varastartteja tarvittaisi. Se tarkoittaa, ettei moottoria käynnistetä turhaan, akkuja ei ladata eikä virtaa käytetä. Yötä vasten lähdimme merelle mukavassa pasaatituulessa.

591
Yksi saaren hienoista kirkoista
592
Katunäkymä
593
Nyrkkisankarin säkki vai soittokello?
594
Passintarkastuksessa rennon virkamiehen toimistossa. Huomatkaa samoalainen miesten tapa käyttää hametta.
595
Mc Donalds
596
Karaokebussissa
597
Katoksen alla perhehaudat
598
Joku paikallinen taiteilija oli tehnyt veistoksen pystyyn kuolleeseen puuhun
599
Bussikuvia värikkäällä linja-autoasemalla

5910

5912
Katunäkymiä

59135914

Amerikan Samoalla

Matka meni ilman suurempia murheita. Yksi vuorokausi oli täysin tyyntä, mutta sitten alkoi puhaltamaan. Tuuli tuli sivumyötäisenä antaen todella mukavaa menoa. Keskinopeus oli kahdeksisen solmua ja hetkittäin lähellä kymmentä. Otimme tuuliperäsimen pois käytöstä ja ohjasimme käsin. Nautiskelimme purjehduksen vauhdikkaasta menosta.

Päästyämme Amerikan Samoan pääkaupunkiin… sellainen Someron kokoinen, kiinnitimme Cara Mian Merivartioston veneen kylkeen byrokratia-asioiden hoitamista varten. Virastoja oli kaikenkaikkiaan kuusi kappaletta kauimmaisen ollessa noin kilometrin päässä. No – asiat tulivat lopulta hoidettua ja kaikissa virastoissa oli leppoisa ja ystävällinen tunnelma. Olimme merellä pari viikkoa syöneet vain kalaa tai säilykkeitä, nyt oli aika oikealle ruoalle. Kadulla kaupan edessä oli kolme naista lähdössä jonnekin avolavamaasturilla, kysyimme heiltä neuvoa kaupungin parhaasta ruokapaikasta, joissa netti toimisi. Netti ei oikeasti toimi missään, ravintoloitsijoita on kaksi, Mc Donalds ja toinen, jolla on kaksi toimipistettä. Päätimme mennä sille toiselle. Pyysin naisilta autokyytiä avolavan lavalla. Kuljettaja, nuori neitonen sanoi, että sataa vettä, vastasin, ettei haittaa. Puolen tunnin kuluttua istuin merenrantaravintolassa puolen kilon T-luupihvi edessäni… yksi parhaimmista pihveistäni, vain Kreikassa Kosin saaren Tony tekee parempia.

Seuraavana päivänä menin postiin kyselemään tänne pikatoimituksena tilattuja starttimoottoreitani, niiden piti olla ollut täällä jo edellisviikolla, ei olleet tulleet, ovat Floridassa, lentävät torstaina Hawaijille, sieltä viikon ainoalla perjantai-illan koneella tänne. ”Tule lauantaiaamuna hakemaan pakettisi.” Pettyneenä kerroin miehistölle, että täytyy alkaa viihtymään tällä saarella vielä viikko.

Sitten alkoi satamaan. Vettä tuli kuin ämpärillä kaatamalla kolme päivää yhtäjaksoisesti. Päätin huoltaa venettä, kaasupullokin oli täytettävä. Saimme selville, että Auan bussilla päätepysäkille, niin siellä on saaren ainoa täyttöasema. Bussimatka oli elämys. Auto oli sellainen avolava maasturin rungon päälle puusta rakennettu, levennetty ja pari metriä pidennetty laitos. Ikkunat olivat yleensä auki, sateellakin. Paikallinen musiikki soi kovaa ja kuski todella painoi kaasua. Päätepysäkillä kuski kysyi mihin olemme menossa, sanoimme kaasupulloja täyttämään. Sinne oli kuulemma vielä pari kilometriä matkaa, mutta kuski lupasi heittää meidät täyttöpaikalle ja odottaa vielä täytön ajan ettei meidän tarvinnut odottaa sateessa. Eli bussikuski todella odotti meitä reittinsä ulkopuolella kaasupullon täytön ajan.

 

 

Suwarrowin atollisaari

Matka Bora Boralta Suwarrowille kesti viitisen päivää. Matka meni taas hyvin. Kalaa saimme hyvin. Söimme usein tonnikalasashimia Claire-Marien valmistamana. Tunnelma veneessä oli innostunut, kun tiesimme pääsevämme atollisaarelle. Tuollainen saari syntyy merenpohjasta pintaan nousseen tulivuoren ympärille koralleista ja simpukoiden kuorista miljoonien vuosien aikana kasvaneesta riutasta. Pikkuhiljaa satojatuhansia vuosia sitten on tulivuori sammunut, romahtanut ja jättänyt jäljelle pelkän riutan.

Matkalla minulle tuli taas ongelmia terveyden kanssa. Ruoka ei maistunut ja väsytti jatkuvasti. Suwarrowilla tutustuimme saaren luonnonpuiston valvojamiehiin, isään ja poikaan. Isä Harry opetti minulle kookospähkinöiden käsittelyä ja miten sieltä kookoslihasta puristetaan maailman parasta rasvaista kookoskermaa. Kerma on kuulemma lääkettä kaikkiin tauteihin, sitä otinkin lääkkeeksi päivittäin ja se toimi.

Harry ja Baye, isä ja poika, asuivat saarella melkein kymmenen vuotta aina seitsemän kuukautta kerrallaan. He ottavat kerralla mukaansa koko yli puolen vuoden tarvikkeensa. Ruokansa he saavat merestä, rapua ja kalaa, puista keräävät tarvitsemansa tuoreet hedelmät. Vesi tulee sadevedestä suodattamalla. Sää on lempeää ja lämpötila helteinen. Sanoinkin Harrylle vilpittömän mielipiteeni, että he elävät maanpäällisessä Paratiisissa.

Veneen vieressä ankkuripaikalla kierteli päivittäin parimetrisiä haita. Ne olivat kuulemma vaarattomia riutan sisällä ja ulkopuolella todella aggressiivisia. Menimme saamiemme ohjeiden mukaan nousuvedellä riutan ulkopuolelle kahlaamaan matalaan veteen. Haiden kuullessa ihmisääniä ne uivat vauhdilla aivan rantaveteen. Nousimme kivien päälle seisomaan, turvaan, josta yritimme napata haita pyrstöstä kiinni. Minä en onnistunut. Uimaankaan en mennyt.

Vietimme laguunissa muutaman päivän, jonka jälkeen matka kohti American Samoaa, jonne oli Amerikasta tilattu veneen uusi varastarttimoottori.

581
Haiden seassa en mielelläni uinut.
582
Harry puristi kankaan avulla parasta kermaa.
583
Paye toi näytille pyydystämänsä ravun, joka on kuulemma liian pieni ja pääsee kohta takaisin kasvamaan.
584
Polynesialaisilla on tapana lapsen synnyttyä haudata hänen napanuoransa pihallensa ja ihmisen kuoltua haudata vainaja samaan paikkaan.

585586

587
Harryn ja Payen asunto.

588589

5810
Maisemia Suwarrowilta.

581158125813

5814
Haita pyydystämässä
5815
Meri täynnä haita kuultuaan ihmisääniä

Bora Bora

Lähdimme Huahinelta illalla auringon laskiessa. Yöllä nukuimme vuorotellen. Muita aluksia emme nähneet. Purjehdus oli helppoa ja rauhallista myötätuulipurjehdusta pelkällä genolla. Aamulla auringon noustessa virkeinä ajoimme riutan aukosta sisään lähes tyyneen veteen ja ankkuroimme veneen saaren kaupungin marinan eteen. Rannassa meillä oli käytössämme marinan uima-allas ja joitakin muita pikku palveluja.

Saari oli taas aivan erilainen kuin edelliset. Pieninä ryhminä oli veden päälle rakennettuja pieniä mökkejä, näiden resorttien hinnat olivat meille suomalaisille päätähuimaavia. Yhden yön keskihinta oli tuhannen dollarin luokkaa. Meillä oli veneessämme niihin verrattuna todella luksusolot. Noita matkaajia ei kylällä paljoakaan liikkunut, olimme paikallisten ihmisten seurassa, jopa vieraina heidän luonaan.

Tullessamme saimme ilouutisen: Claire-Marie on tulossa Tahitilta jatkamaan purjehdusta kanssamme!

571
Saimme ystäväperheeltämme matkaevääksi elintarvikkeita

572

573
Paikallisten perinteinen kanootti talvisailytyksessä

574

575
Banaaneja

576

578
Aloe Veraa
579
Kirjoittaja resortin merivesialtaassa

Huahinelle

Päästyämme merelle auringon laskiessa tuuli tyyntyi täysin. Olimme koko yön ja seuraavan päivän lähes paikoillamme, purjeiden lyöden puolelta toiselle valtameren maininkien keinuttaessa venettä hiljaa. Olimme jo varautuneet toisenkin yön viettoon merellä, kun tuuli illalla virisi, kuljettaen meidät lähes keskiyöllä turvallisen tuntuiseen ankkuripaikkaan saarten välillä.

Aamulla heräsimme huomaamaan olevamme taas täysin erilaisessa ympäristössä. Muita purjeveneitä emme nähneet. Saari oli harvaan asuttu, rannalla kulkevalla tiellä meni autoja, ehkä tunnin välein. Paljon autioita valkoisia hiekkarantoja, väliin joku pikku kylä ja taas toinen toistaan kauniimpia paikkoja. Tännekin oli turismi pikkuhiljaa juurtumassa, näimme pari hotelliakin.

Kylän lapset olivat huomanneet tulomme ja vartioivat päivisin kumivenettämme ja kuullessaan auton pysähtyvän riensivät meitä vastaan auttaen kumiveneen veteen nostossa. Lahjaksi saimme lapsilta kookoksia ja hedelmiä.

Saarella ei ollut julkista liikennettä, mutta kyydin sai aina kysymällä tai liftaamalla. Kauppareissun jälkeen olisimme halunneet mennä kahdeksan kilometrin matkan veneellemme taksilla, joka lupasi heittää meidät 80,-USD hintaan veneelle, kieltäydyin ja rannan parkkipaikalta Nicke bongasi vanhan miehen, joka avolavallaan ajoi meidät ostostemme kanssa rantaan.

Olisin viihtynyt saarella pidemmänkin ajan, mutta elämä on elettävä, eikä paikoilleen pysähtyminen kuulu nyt siihen. Seuraavaksi kohti Bora Boraa.

551
Huahinen pääkatu
552
Huahinen ranta-aukio

561562563564565567568569566

Moorea

Olin viettänyt puolitoista kuukautta Tahitilla, turistirysässä. Yleensä ihmiset tulevat Tahitille muutamaksi päiväksi jatkaakseen matkaansa johonkin ympärillä olevaan paratiisisaareen. Minulla aika meni sairaudesta toipumiseen ja veneen huoltoon. Nyt oli aika jatkaa matkaa ja nauttia. Ensimmäiseksi kohteeksi valitsin Moorean. Ankkuroiduimme kauniin valkoista hiekkaa olevan rannan eteen muutaman muun veneen lailla. Vesi oli kauniin turkoosia ja 27-asteista. Oli hienoa seurata miten puolisen tusinaa kottikärryn kokoista rauskua ui veneen alla. Ranta oli melkein autio, lukuunottamatta muutamaa alkuasukasryhmää. Uimme, snorklasimme ja keräsimme puista tuoreita hedelmiä kypsymään Cara Mian biminiverkkoon.

Moorealla ryhmästämme poistui Tahitilta mukaan tullut ranskalainen Claire-Marie. Eron hetki oli hyvin haikea ja tunteellinen. Claire-Marie lähti liftaamalla kohti satamaa, josta laivalla takaisin Papeeteen.

Moorealta jatkamme matkaamme kohti Huahinea. Matka on noin 80 meripeninkulmaa. Lähdemme yötä kohti merelle tarkoituksena olla aamuvarhaisella perillä. Meille on luvassa hyvää sivutuulta.

531
Matkalla Moorealle

532533534535536537538539531053115312531353165317

 

Tahitin elämää

Tahitilaiset ovat onnellisia, ystävällisiä ja vieraanvaraisia. He kutsuvat mielellään vieraita kotiinsa, ehdottavat kaikkea yhteisiä illanviettoja, lomia, kiertoajeluita ja muuta yhteistä aikaa, mutta asiat kuten työ, aikataulut ja muut sovitut ovat heille mahdoton yhtälö. Jos sovit illalla tapaamisen seuraavaksi aamuksi, niin voit olla varma, ettei tahitilainen tule paikalle. Saaren elinkeinoelämää hallitsevat kiinalaiset, kalastusteollisuutta japanilaiset ja turismia kansainväliset ketjut.

Ruoka tänne tuodaan ulkomailta. Liha Uudesta Seelannista, juusto Ranskasta, maito Hollannista, näkkileipä Ruotsista, kalat Chilestä, hedelmät, vihannekset ja kana Yhdysvalloista. Näin saarilla ainoastaan muutaman pienen viljelyspalstan, mitään teollisuutta en nähnyt. Saarilla on kuitenkin oma olutmerkki ja lihasäilykemerkki, kuitenkaan en nähnyt ainuttakaan lihakarjaa, en edes kanaloita. Olutpanimotakaan en nähnyt. Kaupassa oli myytävänä vain vähän paikallisia tuotteita. Kotimainen tomaatti oli viisi kertaa kalliimpaa kuin Suomessa. Saari on kuitenkin maaperältään todella hedelmällistä ja vuorille satava vesi mahdollistaisi viljelyn helposti, mutta täkäläinen ei pysty pitkäjännitteiseen työhön.

Tietä ei kannata kysyä, koska tahitilainen haluaa aina auttaa ja neuvoa, vaikkei ymmärrä edes kysymystä. Etsimme Yanmar-jälleenmyyjää, Temana Importia, viikon löytämättä oikeata paikkaa. Kävelimme kolmisenkymmentä kilometriä etsiessämme liikettä, josta saisimme ostaa uuden starttimoottorin. Saimme monia puhelinnumeroita kysyttyämme neuvoa, joista ainuttakaan ei toiminut. Syynä toimimattomuuteen oli, että numeron eteen oli laitettava joku etunumero jonka kaikki kuulemma tietävät.

Naisilla oli kaunis tapa koristautua kukkaseppeleisiin ja kukkasin eri puolilla hiuksia. Miehet kantoivat usein kaulallaan isoa kukkaseppelettä nimeltään lei. Paikallisille käsite ”tartu hetkeen” on todella osuva käsite. Kaikki elivät vain tätä hetkeä, vailla huolta huomisesta, onnellisina ja iloisina. Tanssivat, laulavat ja juhlivat paljon.

521522

523
Tahitin kaunista luontoa
524
Tahitin lapsia
525
Näkymiä Tahitilta

526527

528
Venus-niemen majakka
529
Lisää näkymiä Tahitilta

545546

5210
Niklas tahitilaiskanootissa
5211
Asukkailla on tapana perustaa hautausmaita kotipihoilleen
5212
Temaeva-tanssiryhman keikalla oli yli 3000 katsojaa

521352155216521752185219

Tahitin suomalaiset

Suomalainen merimies Peter Hägersten karkasi laivasta 1700-luvun loppupuolella Tahitille. Hänet tunnettiin pahana riitapukarina ja roistona, juuri sellaisena miehenä jota sen ajan heimopäälliköt tarvitsivat. Lisänä Peterillä oli taito käyttää ruutiaseita, joten ura sotilaana oli varma. Peter eteni nopeasti kuningas Pomaren luottohenkilöksi, kenraaliksi. Mihin hänet lähetettiin, jäi jäljelle savuavia raunioita ja ruumiskasoja. Vanhempana hän sairastui elefanttitautiin, jossa hänen jalkansa turposivat niin paljon, että kävely oli mahdotonta. Kuningas Pomare lahjoitti hänelle oman saaren eläkevuosien viettoa varten. Saari sijaitsee Venusniemen pohjoispuolella ja parikymmentä vuotta vanhojen tietojen mukaan olisi asumaton.

Päätimme vallata saaren takaisin Suomelle. Lähdimme aikaisin aamulla, minä, Nicke ja Anne, matkalle kohti saarta. Varusteina oli kamera, uimahousut ja Suomen lippu. Rantaan päästyämme oli Annen lähdettävä takaisin satamaan vuokra-auton palauttaakseen, mutta minä ja Nicke, täynnä itsevarmuutta, päätimme vaikka uida saareen – eihän suomalainen pelkää kolmensadanmetrin uintia ja parimetrisiä haita! Veteen päästyämme arvioimme merivirran olevan niin suuri, että uinti on mahdotonta. Lisäksi aallokko oli parimetristä. Rannassa oli purjelautailijoita ja moottoriveneitä, joten päätimme kysyä kyytiä heiltä. Kaikki sanoivat saaren olevan asuttu ja sinne on pääsy kielletty, ei auttanut selitykset saaren kuulumisesta suomalaisille. Suomalaisten korpisoturien oli nyt annettava periksi selvän ylivoiman edessä. Lähdimme alueelta pois mustaa rantahietikkoa pitkin kävellen, kuitenkin vanhan sotapäällikön Hägerstenin elämästä keskustellen.

Peter Hägersten kuoli todennäköisesti 1800 luvun alkupuolella. Hänen elämänsä loppuvaiheista en löytänyt mitään tietoa.

Muita suomalaisia emme Tahitilla tavanneet.511

512
Peter Hägerstenin saari rannalta katseltuna
513
Paikallisten asuntoja

514

515
Vielä viimeinen vilkaisu suomalaissaareen

 

Tanssiryhmä Temaevan keikka onnistui täydellisesti

Ryhmä on yli 50-vuotias perinteikästä tanssia harjoittava. Tahitialainen tanssi on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta Temaeva on säilyttänyt vanhan tyylinsä, kiitos vanhan mestarinsa Coco Hotahotan. Vaikka hän on vanha on hän edelleen kuin nuori kapinallinen ja charmikkaalla olemuksellaan vetää nuoria tanssijoita innostuneesti mukanaan. Tanssijoita on nykyään noin 150 joista mukaan on innostunut nuoria miehiäkin noin 30. Vanhempia, yli 60 vuotiaita naisia on viitisenkymmentä, loput nuorehkoja neitosia.

Esitys keskittyi tahitilaisten ihmisten elämään sisältäen heille tärkeät ihmisruumiin osat: aivot, sydämen ja sisäelimet. Myös esityksellään he keskittyivät esittämään vastasyntynyttä, kasvamista, perhekeskeisyyttä – tahitilaisille tunnettuja onnellista elämää. Metsät ovat täynnä ruokaa, hedelmiä, eläimiä, tuoretta vettä, meressä kalaa ja jokapaikassa paljon kukkia.

Tahiti on ollut poismuuttovoittoinen viime vuosina, kun nuoria ihmisiä on muuttanut ulkomaille paremman elämän toivossa. Tanssi myös symboli tätä. Miksi kannattaisi lähteä kotoaan, kun on syntynyt paratiisiin? Täällä elämä on onnellista ja ihmisillä on kaikkea sen elämän pitämiseksi.

Kysyessäni eräältä tanssijattarelta mitä hän tunsi tanssiessaan, hän kertoi olevansa osa Tahitia, uidessaan sen merta, kävellessään paljain jaloin osa maata ja kallioita. Hän kertoi lähtevänsä opiskelemaan lääketiedettä Eurooppaan, mutta hänen sydämensä jää tänne, sillä hän haluaa välttämättä palata takaisin. Tämä oli lyhyesti hänen tunteensa tanssin aikana.

Esityksessä oli kuvaaminen kiellettyä, joten jouduin kuvaamaan salaa. Siksi huonot kuvat.

501

502
Coco Hotahota, tanssiryhmän mestari.