Hyvästit Cara Mialle

Olen keskeyttänyt blogin pidon, koska minua on pyydetty kirjoittamaan reissustani kirja. Kirjassani tulen kertomaan Jaavanmeren ukkosmyrskyistä, Malakansalmen merirosvoepisodista, ongelmista vakuutusyhtiön kanssa, sopimuksesta, kuinka vene tuli minun käyttööni sekä monista muista tapahtumista.

Purjehdusmatka on nyt osaltani ohi, koska omistajat halusivat irtisanoa sopimuksemme. Cara Mia jäi Malesiaan.

Purje-lehti aloittaa juttusarjan purjehdusreissustani. Toimituksesta luvattiin kestotilaajille, jotka ovat blogini lukijoita, jokin tilaajalahja, jos tilaukseen laittaa maininnan blogistani. Kirjoittakaa lisätiedot-kenttään koodi Cara Mia. Kestotilauksen vuosihinta on 32,90 €.

Kiitokset kaikille blogin seuraajille ja minua matkalla kannustaneille ihmisille. Minulle tuli sähköpostiin satoja kannustuksia tuntemattomilta ihmisiltä ja blogissa oli ennätysvuonna, 2016, melkein 50 000 kävijää.

 

Kiitos vielä kaikille,

Markku Lehtinen

Viirimme Cap Hornin Puerto Natalesissa
Cara Mia Tahitilla, kannella kolumbialainen Johann
Chilen hevospaimen
Hyvästit Cara Mialle Malesiassa
Apin skootterivuokraamo Pulau Baweanilla Jaavanmerellä
Pingviinejä
Puerto Edenin satamaa Cap Hornin vesillä. Kylä on yksi maailman eristyneimmistä.
Cristo-patsas Sokeritoppavuorelta katsottuna
Lähtö Brasilian Ilha Grandelta
Kalansaalis Atlantilla
Tatuointi Cap Hornin kierroksen jälkeen

 

Espiritu Santosilta Timorin Kupangiin

Pääsimme viimein lähtemään matkaan. Viimeisenä iltana pidimme pienet uima-allasjuhlat drinkkeineen. Juhlien jälkeen ravintolassa vielä tuhti liha-annos ja päälle suihku, niin edessä olevan pitkän merimatkan pystyi aloittamaan puhtaana ja ravittuna, kuin pienet porsaat.

Matka alkoi kahden saaren, Espiritu Santosin ja pienemmän Aoren välisessä salmessa. Salmessa seurailimme rannalla olevia kookosviljelmiä. Muuten rannat olivat melkein asumattomia muutamaa pientä mökkiä lukuunottamatta. Salmen jälkeen otimmekin suunnan pasaatituulen kuljettamana kohti länttä. Aurinko nousee tuolla aina suoraan idästä eli takaatamme ja laskee suoran länteen eli suoraan eteen. Auringon laskun aikaan jäi Espiritu Santo viimein näkymättömiin jättäen sydämiimme lämpöisen muiston sen uskomattoman ystävällisistä ihmisistä ja lämpöisestä ilmapiiristä. Vanuatu eroaa aikaisemmista saarista siinä, ettei se ole kenenkään suurvallan siirtomaa, vaan on itsenäinen. Tämä saa aikaan, ettei emämaa elätä, vaan selviytyäkseen on tehtävä töitä, tuotettava tuotteita. Vanuatu tuottaakin kopraa vientiin asti.

Matka oli pitkä, kestoltaan neljä viikkoa. Ensimmäisen kahden viikon aikana emme nähneet merkkejä ihmisistä. Ei roskia meressä, laivoja, lentokoneita, ei mitään muuhun maailmaan viittaavaa. Pidin perheeseeni yhteyttä pari kertaa viikossa satelliittipuhelimella, jolloin nopeasti vaihdoimme kuulumiset. Kalaakin saimme usein. Kerran päivässä kuorin muutaman kookospähkinän förstin raastaessa sen lihan silpuksi, jolloin sain puristettua siitä kookosmaidon talteen. Herkullisempaa ja ravitsevampaa juomaa en muista saaneeni.

Vihdoin Torresin salmeen päästyämme alkoi tapahtua. Torresin salmi on matala, vaikeakulkuinen, kovia virtauksia täynnä oleva alue, joka suuren valliriutan suojaamana on kuitenkin tyynehkö vesialue. Joka päivä neljän päivän ajan Australian merivartioston lentokone tuli yläpuolellemme, ottivat radiopuhelimella yhteyden, pyysivät veneen tiedot ja muistuttivat, ettei meillä ole asiaa mihinkään Australian satamaan.

Torresin salmen jälkeen vielä kymmenen päivän purjehdus Kupangiin samaan satamaan, johon HMS Boyntyn kapinallisten syrjäyttämä kapteeni William Blight saapui Tahitilta 1787.

Kokonaisuutena matka meni hyvin. Väsymyksestä huolimatta oli tunnelma veneessä koko ajan hyvä mahtavan förstini ansiosta. Kaikki kiitokset sinulle Anne.

img_0008
Vanuatun kopraviljelmien viimeiset näkymät. Tämän jälkeen neljä viikkoa merta.
img_0012
Cara Mia lähtövalmiina
p1060561
Myötätuulta, myötätuulta, myötätuulta koko matka
p1060570
Merellä harvoin näkyi muita aluksia. Tässä yksi niistä.
p1060583
Oisinan majakka Timorin eteläkärjessä. Meillä oli suunta koko matkan tätä majakkaa kohden ja lopulta se osoittautui melko vaatimattoman näköiseksi.
p1060595
Kupangin satama, sama johon HMS Boyntyn kapteeni saapui
p1060596
Kupangin sataman vuorovesilaituri
p1060615
Cara Mia ankkurissa Kupangin lahdella

Espiritu Santo, ystävällisten ihmisten saari

Purjehduksen aikana tuli valtava ongelma taka-alavantin hajotessa. Kolmestakymmenestäkahdesta säikeestä oli jäljellä enää kaksi, nekin venyneinä. Jouduimme tekemään hätäkorjauksen vaihtamalla vantin vara-ankkuriketjuun. Korjaus ei ollut kaunis, mutta toimiva. Piti maston suorassa ja tuettuna yhtä hyvin kuin alkuperäinen vaijerikin. Perille pääsimme kuitenkin turvallisesti.

Aamulla noustessamme kumiveneellä rantaan satuimme hienon resortin rantaan. Heti rannalla oli kyltti veneilijöille, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi ja pyydettiin ilmoittautumaan respaan. Respan ystävällinen virkailija kertoi, että resortin uima-allas, baari, ravintola ja suihkut ovat meidän vapaasti käytettävissämme. Vesitankkauksen voimme tehdä kanistereihimme heidän vesipisteistään ja kaikki tämä ilmaiseksi. Henkilökunta auttoi meitä kaikissa pikkuasioissakin ystävällisesti.

Saaren pääkaupunki Luganville sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Taksimatka maksoi alle euron. Kaupunki – tai kylä – oli vähän Inkoota isompi. Ihmiset olivat todella uteliaita, olimmehan selvästi ainoita Eurooppalaisia turisteja. Koulutytöt pyysivät lupaa ottaa meistä valokuvia ja tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan.

Tullessamme taksilla kaupunkiin sattui hauska tilanne. Vanuatun jalkapallojoukkue oli juuri voittanut Uuden Seelannin murskaluvuin 5-1. Saarelle tulee yleensä yksi kansainvälinen lento Australiasta viikossa, mutta jalkapallojoukkue oli juuri laskeutunut omalla koneella kentälle. Jouduimme taksilla samaan kulkueeseen joukkueen, saaren presidentin ja muun juhlaväen kanssa. Autoja oli noin viisi kappaletta ja koko kaupunki oli pysähtyneenä tien varteen vilkuttamaan. Juhlat olivat pienessä kylässä uskomattoman suuret, kuin Suomen 1995 jääkiekkojuhlat.

Saaren väki oli työteliästä kansaa. Miehet lastasivat satamassa koprasäkkejä laivoihin. Maa pöllysi hiekkapölyä ja kopran imelä haju haisi varastoissa. Hinnat olivat Polynesiaan verrattuina puolet edellisistä. Kauppojen tarjonta oli nihkeätä. Yhdestä sai munia ja toisesta pakastelihaa. Kasvikunnan tuotteet ostettiin markkinoilta ja lounas syötiin paikallisissa lounaskojuissa.

Olimme suunnitelleet pysähtyvämme saarelle vain kahdeksi päiväksi, mutta maahantulo-  ja maastalähtömuodollisuudet veivät kolme päivää, eli yksi maissaolopäivä tuli pakolla lisää. Passintarkastajan leimasin oli unohtunut lentokentälle, eikä passejakaan voinut sinä päivänä tarkastaa, ennen kuin joku hakisi leimasimen konttorille.

Levänneinä pääsimme sitten jatkamaan matkaa kohti Indonesian Timoria. Matka tulisi olemaan pitkä, melkein 3000 meripeninkulmaa eli heikoissa tuulissa noin neljä viikkoa.

img_0003
Paikalliset tytöt halusivat yhteiskuvaan
img_0004
Hengähdystauko
img_0005
Rikin hätäkorjaus
img_0006
Kookosviljelmiä Vanuatulla, josta kopraa riittää vientiin
img_0009
Resortin uima-allas
img_0010
Allas ja baari
img_0011
Baarin tiloja
img_0012
Resortin pihaa
img_0013
Purjehtijoita opastava kyltti

img_0014

img_0015
Presidentin kulkueessa

img_0016

img_0017
Luganvillen rantapuisto
img_0018
Kettingillä hätäkorjattu vantti
img_0019
Hajonnut vaijeri

Uvean kuningas

Mata-Utu

Matka American Samoalla Wallis&Futunalta oli lyhyt, vain 350 meripeninkulman matka taittuikin kolmessa päivässä. Ajaessamme Uvean saarelle, jouduimme menemään riutan kapeasta aukosta sisään, jossa merivirrat olivat voimakkaita, jopa kuusi solmua. Virran suunta vaihteli kuuden tunnin välein sen mukaan oliko nousu- vai laskuvesi. Tarkkana oli oltava. Riutan sisäpuolella meri rauhoittui, olimme edelleen pasaatituulessa, mutta ilman aallokkoa, kuin järvellä. Atollisaarilla sisällä laguunin turkoosi vesi melkein häikäisi. Tiesimme nyt tulleemme paikkaan, jossa eurooppalaisia käy harvoin.

Ankkuroiduimme Mata Utun kylän edustalle kymmenen metrin syvyyteen. Kylän rannassa näimme ison kivipalatsin, joka ei sopinut ympärillä oleviin bambumajoihin. Passintarkastuksessa meille selvisi, että palatsi on Mata Utun kuninkaanlinna. Pyysin heti audienssia tavatakseni kuninkaan ja lahjoittaakseni hänelle muutaman Suomesta kertovan kirjan, jotka olin aikoinani saanut Buenos Airesista Suomen suurlähetystöstä. Pettymys oli suuri, kun minulle ilmoitettiin kuninkaan olevan niin kiireinen, ettei tapaaminen onnistu.

Uvea kuluu Ranskan Polynesiaan itsehallintoalueena. Parikymmentä vuotta aikaisemmin kuninkaan lapsenlapsi oli saanut ranskalaisesta tuomioistuimesta tuomion murhasta, mutta kuningas ei hyväksynyt päätöstä vaan ilmoitti, että asia käsitellään Uveassa paikallisten lakien mukaan. Tämä synnytti erimielisyyksiä emämaa Ranskan ja Uvean asukkaiden välillä. Uveassa oli silloin paljon levottomuutta ja väkivaltaisia mielenosoituksia kansan rynnätessä kylän kujille. Kuningas ei kuitenkaan antanut periksi ja suurvalta Ranskan oli nöyrryttävä Uvean kuninkaan edessä. Pojanpojan asia sitten käsiteltiin saarella uudestaan. Muutamaa vuotta myöhemmin kuningas kuoli ja hänen jälkeensä on ollut vallassa hänen poikansa yhdeksänkymmentäluvun puolesta välistä.

Uvean saari on pieni, eristyksissä oleva. Meidän aikanamme ei saarelle tullut ainuttakaan laivaa. Saarella on pieni lentokenttä, jonne laskeutuu muutama kone viikossa. Löysin myös kaksi ravintolaa, toinen pizzeria, jossa sai peruspizzan kolmellakymmenellä eurolla. Hitaan netin sai ostettua 10€ vuorokaudeksi. Saari oli viljava ja kostea, joten minkä tahansa viljely olisi helppoa. Englannilla ei pärjännyt, mutta ranskalla kyllä… onneksi meillä oli mukana Tahitilta tullut Claire-Marie, jonka täytyi nyt lähteä takaisin. Lähtiessämme vihdoin noin 1000 meripeninkulman matkalle kohti Vanuatuun kuuluvaa Espiritu Santoa oli Claire-Marie laiturilla seuraamassa lähtöämme. Pyysin häntä tulemaan vielä veneeseen hetkeksi halatakseni häntä. Eron hetki oli tunteellinen on myönnettävä, että molemmilla oli kyyneleet silmissä. Niin monta hienoa hetkeä jaoimme. Mutta nyt suomalaisen Annen kanssa jatkamme eteenpäin.

601

602
Cara Mia jatkaa matkaansa kohti Espiritu Santoa
603
Viimeinen halaus Claire-Marien kanssa.
604
Uvean atollisaaren kartta
605
Asukkaat hoitavat hautoja hyvin, tuoreet kukat jatkuvasti
606
Rannoilla kalastajat suosivat savitaloja

607

608
Saarella satoi paljon

609

6010
Katunäkymä pääkadulta, juuri ennen rankkasadetta

American Samoalla, osa 2

Saarelaisten uskonnollisuus näkyi kaikessa. Kristityt lähetyssaarnaajat olivat aikoinaan tehneet perusteellista työtä: kirkkoja oli sadan metrin välein, kymmenkertaisesti ravintoloihin verrattuna. Baareja oli saarella vain yksi, sekin tyhjä. Ihmisten suuri harrastus oli bingo, sitä pelattiin aamulla, päivällä ja illalla, järjestäjinä kirkot. Ihmiset pysähtyivät pihoilla juttelemaan ja kertomaan elämästä saarella. Saarella oli useassa paikassa roikkumassa vanhoja kaasupulloja, joista oli leikattu pohja pois. Ajattelin ensin niiden olevan kovanyrkkisten saarelaismiesten nyrkkeilysäkkejä, mutta meille kerrottiin niihin hakattavan valtavalla parrulla klo viisi merkkiääni, että ihmiset ymmärtäisivät lopettaa ilonpidon ja siirtymään kotiin tekemään hartautta.

Kaikilla Polynesian saarilla on tapana haudata vainajat kotipiholle, mutta täällä omat hautuumaat olivat erikoisen juhlavia, marmoria, laattoja, katoksia ja kukitettuina jatkuvasti.

Busseilla ajelu oli todella halpaa ja mielenkiintoista, käytimmekin niitä jatkuvasti. Bussilla oli vaikea eksyä, koska oli vain yksi tie. Joissain paremmissa autoissa laulettiin matkalla karaokea.

Ulkomaalaisia emme juurikaan tavanneet paitsi kolme itäeurooppalaista merimiestä, kaksi venäläistä ja yksi ukrainalainen. Istuimme vierekkäisissä pöydissä kiinalaisravintolassa jutellen pari tuntia. He työskentelivät 150-metrisessä rahtilaivassa ja olivat seuraavana aamuna lähdössä Tongan suuntaan.

Saari oli polynesialaiseen tapaan miellyttävä, vehreä, siisti viihtyisä pieni yhteisö, jonka asukkaat tuntuivat rehellisiltä.

Vihdoin alkoi odottelu loppua ja kävimme nyt rajanylitysbyrokratian toiseen suuntaan.  Yhdessä päivässä samalla jouduimme maksamaan erilaisia satama ja viranomaismaksuja yli 200,- USD. Kirjasimme itsemme ulos jo perjantaina, koska viikonloppuisin virastot olivat kiinni. Saimme kuitenkin luvan odottaa lauantaihin asti starttimoottoreita.

Lauantaina tuli shokkiuutinen: startit olivat edelleen Floridassa ja meidän oli lähdettävä. Täytyi toivoa, ettei varastartteja tarvittaisi. Se tarkoittaa, ettei moottoria käynnistetä turhaan, akkuja ei ladata eikä virtaa käytetä. Yötä vasten lähdimme merelle mukavassa pasaatituulessa.

591
Yksi saaren hienoista kirkoista
592
Katunäkymä
593
Nyrkkisankarin säkki vai soittokello?
594
Passintarkastuksessa rennon virkamiehen toimistossa. Huomatkaa samoalainen miesten tapa käyttää hametta.
595
Mc Donalds
596
Karaokebussissa
597
Katoksen alla perhehaudat
598
Joku paikallinen taiteilija oli tehnyt veistoksen pystyyn kuolleeseen puuhun
599
Bussikuvia värikkäällä linja-autoasemalla

5910

5912
Katunäkymiä

59135914

Amerikan Samoalla

Matka meni ilman suurempia murheita. Yksi vuorokausi oli täysin tyyntä, mutta sitten alkoi puhaltamaan. Tuuli tuli sivumyötäisenä antaen todella mukavaa menoa. Keskinopeus oli kahdeksisen solmua ja hetkittäin lähellä kymmentä. Otimme tuuliperäsimen pois käytöstä ja ohjasimme käsin. Nautiskelimme purjehduksen vauhdikkaasta menosta.

Päästyämme Amerikan Samoan pääkaupunkiin… sellainen Someron kokoinen, kiinnitimme Cara Mian Merivartioston veneen kylkeen byrokratia-asioiden hoitamista varten. Virastoja oli kaikenkaikkiaan kuusi kappaletta kauimmaisen ollessa noin kilometrin päässä. No – asiat tulivat lopulta hoidettua ja kaikissa virastoissa oli leppoisa ja ystävällinen tunnelma. Olimme merellä pari viikkoa syöneet vain kalaa tai säilykkeitä, nyt oli aika oikealle ruoalle. Kadulla kaupan edessä oli kolme naista lähdössä jonnekin avolavamaasturilla, kysyimme heiltä neuvoa kaupungin parhaasta ruokapaikasta, joissa netti toimisi. Netti ei oikeasti toimi missään, ravintoloitsijoita on kaksi, Mc Donalds ja toinen, jolla on kaksi toimipistettä. Päätimme mennä sille toiselle. Pyysin naisilta autokyytiä avolavan lavalla. Kuljettaja, nuori neitonen sanoi, että sataa vettä, vastasin, ettei haittaa. Puolen tunnin kuluttua istuin merenrantaravintolassa puolen kilon T-luupihvi edessäni… yksi parhaimmista pihveistäni, vain Kreikassa Kosin saaren Tony tekee parempia.

Seuraavana päivänä menin postiin kyselemään tänne pikatoimituksena tilattuja starttimoottoreitani, niiden piti olla ollut täällä jo edellisviikolla, ei olleet tulleet, ovat Floridassa, lentävät torstaina Hawaijille, sieltä viikon ainoalla perjantai-illan koneella tänne. ”Tule lauantaiaamuna hakemaan pakettisi.” Pettyneenä kerroin miehistölle, että täytyy alkaa viihtymään tällä saarella vielä viikko.

Sitten alkoi satamaan. Vettä tuli kuin ämpärillä kaatamalla kolme päivää yhtäjaksoisesti. Päätin huoltaa venettä, kaasupullokin oli täytettävä. Saimme selville, että Auan bussilla päätepysäkille, niin siellä on saaren ainoa täyttöasema. Bussimatka oli elämys. Auto oli sellainen avolava maasturin rungon päälle puusta rakennettu, levennetty ja pari metriä pidennetty laitos. Ikkunat olivat yleensä auki, sateellakin. Paikallinen musiikki soi kovaa ja kuski todella painoi kaasua. Päätepysäkillä kuski kysyi mihin olemme menossa, sanoimme kaasupulloja täyttämään. Sinne oli kuulemma vielä pari kilometriä matkaa, mutta kuski lupasi heittää meidät täyttöpaikalle ja odottaa vielä täytön ajan ettei meidän tarvinnut odottaa sateessa. Eli bussikuski todella odotti meitä reittinsä ulkopuolella kaasupullon täytön ajan.

 

 

Suwarrowin atollisaari

Matka Bora Boralta Suwarrowille kesti viitisen päivää. Matka meni taas hyvin. Kalaa saimme hyvin. Söimme usein tonnikalasashimia Claire-Marien valmistamana. Tunnelma veneessä oli innostunut, kun tiesimme pääsevämme atollisaarelle. Tuollainen saari syntyy merenpohjasta pintaan nousseen tulivuoren ympärille koralleista ja simpukoiden kuorista miljoonien vuosien aikana kasvaneesta riutasta. Pikkuhiljaa satojatuhansia vuosia sitten on tulivuori sammunut, romahtanut ja jättänyt jäljelle pelkän riutan.

Matkalla minulle tuli taas ongelmia terveyden kanssa. Ruoka ei maistunut ja väsytti jatkuvasti. Suwarrowilla tutustuimme saaren luonnonpuiston valvojamiehiin, isään ja poikaan. Isä Harry opetti minulle kookospähkinöiden käsittelyä ja miten sieltä kookoslihasta puristetaan maailman parasta rasvaista kookoskermaa. Kerma on kuulemma lääkettä kaikkiin tauteihin, sitä otinkin lääkkeeksi päivittäin ja se toimi.

Harry ja Baye, isä ja poika, asuivat saarella melkein kymmenen vuotta aina seitsemän kuukautta kerrallaan. He ottavat kerralla mukaansa koko yli puolen vuoden tarvikkeensa. Ruokansa he saavat merestä, rapua ja kalaa, puista keräävät tarvitsemansa tuoreet hedelmät. Vesi tulee sadevedestä suodattamalla. Sää on lempeää ja lämpötila helteinen. Sanoinkin Harrylle vilpittömän mielipiteeni, että he elävät maanpäällisessä Paratiisissa.

Veneen vieressä ankkuripaikalla kierteli päivittäin parimetrisiä haita. Ne olivat kuulemma vaarattomia riutan sisällä ja ulkopuolella todella aggressiivisia. Menimme saamiemme ohjeiden mukaan nousuvedellä riutan ulkopuolelle kahlaamaan matalaan veteen. Haiden kuullessa ihmisääniä ne uivat vauhdilla aivan rantaveteen. Nousimme kivien päälle seisomaan, turvaan, josta yritimme napata haita pyrstöstä kiinni. Minä en onnistunut. Uimaankaan en mennyt.

Vietimme laguunissa muutaman päivän, jonka jälkeen matka kohti American Samoaa, jonne oli Amerikasta tilattu veneen uusi varastarttimoottori.

581
Haiden seassa en mielelläni uinut.
582
Harry puristi kankaan avulla parasta kermaa.
583
Paye toi näytille pyydystämänsä ravun, joka on kuulemma liian pieni ja pääsee kohta takaisin kasvamaan.
584
Polynesialaisilla on tapana lapsen synnyttyä haudata hänen napanuoransa pihallensa ja ihmisen kuoltua haudata vainaja samaan paikkaan.

585586

587
Harryn ja Payen asunto.

588589

5810
Maisemia Suwarrowilta.

581158125813

5814
Haita pyydystämässä
5815
Meri täynnä haita kuultuaan ihmisääniä

Bora Bora

Lähdimme Huahinelta illalla auringon laskiessa. Yöllä nukuimme vuorotellen. Muita aluksia emme nähneet. Purjehdus oli helppoa ja rauhallista myötätuulipurjehdusta pelkällä genolla. Aamulla auringon noustessa virkeinä ajoimme riutan aukosta sisään lähes tyyneen veteen ja ankkuroimme veneen saaren kaupungin marinan eteen. Rannassa meillä oli käytössämme marinan uima-allas ja joitakin muita pikku palveluja.

Saari oli taas aivan erilainen kuin edelliset. Pieninä ryhminä oli veden päälle rakennettuja pieniä mökkejä, näiden resorttien hinnat olivat meille suomalaisille päätähuimaavia. Yhden yön keskihinta oli tuhannen dollarin luokkaa. Meillä oli veneessämme niihin verrattuna todella luksusolot. Noita matkaajia ei kylällä paljoakaan liikkunut, olimme paikallisten ihmisten seurassa, jopa vieraina heidän luonaan.

Tullessamme saimme ilouutisen: Claire-Marie on tulossa Tahitilta jatkamaan purjehdusta kanssamme!

571
Saimme ystäväperheeltämme matkaevääksi elintarvikkeita

572

573
Paikallisten perinteinen kanootti talvisailytyksessä

574

575
Banaaneja

576

578
Aloe Veraa
579
Kirjoittaja resortin merivesialtaassa

Huahinelle

Päästyämme merelle auringon laskiessa tuuli tyyntyi täysin. Olimme koko yön ja seuraavan päivän lähes paikoillamme, purjeiden lyöden puolelta toiselle valtameren maininkien keinuttaessa venettä hiljaa. Olimme jo varautuneet toisenkin yön viettoon merellä, kun tuuli illalla virisi, kuljettaen meidät lähes keskiyöllä turvallisen tuntuiseen ankkuripaikkaan saarten välillä.

Aamulla heräsimme huomaamaan olevamme taas täysin erilaisessa ympäristössä. Muita purjeveneitä emme nähneet. Saari oli harvaan asuttu, rannalla kulkevalla tiellä meni autoja, ehkä tunnin välein. Paljon autioita valkoisia hiekkarantoja, väliin joku pikku kylä ja taas toinen toistaan kauniimpia paikkoja. Tännekin oli turismi pikkuhiljaa juurtumassa, näimme pari hotelliakin.

Kylän lapset olivat huomanneet tulomme ja vartioivat päivisin kumivenettämme ja kuullessaan auton pysähtyvän riensivät meitä vastaan auttaen kumiveneen veteen nostossa. Lahjaksi saimme lapsilta kookoksia ja hedelmiä.

Saarella ei ollut julkista liikennettä, mutta kyydin sai aina kysymällä tai liftaamalla. Kauppareissun jälkeen olisimme halunneet mennä kahdeksan kilometrin matkan veneellemme taksilla, joka lupasi heittää meidät 80,-USD hintaan veneelle, kieltäydyin ja rannan parkkipaikalta Nicke bongasi vanhan miehen, joka avolavallaan ajoi meidät ostostemme kanssa rantaan.

Olisin viihtynyt saarella pidemmänkin ajan, mutta elämä on elettävä, eikä paikoilleen pysähtyminen kuulu nyt siihen. Seuraavaksi kohti Bora Boraa.

551
Huahinen pääkatu
552
Huahinen ranta-aukio

561562563564565567568569566