Amerikan Samoalla

Matka meni ilman suurempia murheita. Yksi vuorokausi oli täysin tyyntä, mutta sitten alkoi puhaltamaan. Tuuli tuli sivumyötäisenä antaen todella mukavaa menoa. Keskinopeus oli kahdeksisen solmua ja hetkittäin lähellä kymmentä. Otimme tuuliperäsimen pois käytöstä ja ohjasimme käsin. Nautiskelimme purjehduksen vauhdikkaasta menosta.

Päästyämme Amerikan Samoan pääkaupunkiin… sellainen Someron kokoinen, kiinnitimme Cara Mian Merivartioston veneen kylkeen byrokratia-asioiden hoitamista varten. Virastoja oli kaikenkaikkiaan kuusi kappaletta kauimmaisen ollessa noin kilometrin päässä. No – asiat tulivat lopulta hoidettua ja kaikissa virastoissa oli leppoisa ja ystävällinen tunnelma. Olimme merellä pari viikkoa syöneet vain kalaa tai säilykkeitä, nyt oli aika oikealle ruoalle. Kadulla kaupan edessä oli kolme naista lähdössä jonnekin avolavamaasturilla, kysyimme heiltä neuvoa kaupungin parhaasta ruokapaikasta, joissa netti toimisi. Netti ei oikeasti toimi missään, ravintoloitsijoita on kaksi, Mc Donalds ja toinen, jolla on kaksi toimipistettä. Päätimme mennä sille toiselle. Pyysin naisilta autokyytiä avolavan lavalla. Kuljettaja, nuori neitonen sanoi, että sataa vettä, vastasin, ettei haittaa. Puolen tunnin kuluttua istuin merenrantaravintolassa puolen kilon T-luupihvi edessäni… yksi parhaimmista pihveistäni, vain Kreikassa Kosin saaren Tony tekee parempia.

Seuraavana päivänä menin postiin kyselemään tänne pikatoimituksena tilattuja starttimoottoreitani, niiden piti olla ollut täällä jo edellisviikolla, ei olleet tulleet, ovat Floridassa, lentävät torstaina Hawaijille, sieltä viikon ainoalla perjantai-illan koneella tänne. ”Tule lauantaiaamuna hakemaan pakettisi.” Pettyneenä kerroin miehistölle, että täytyy alkaa viihtymään tällä saarella vielä viikko.

Sitten alkoi satamaan. Vettä tuli kuin ämpärillä kaatamalla kolme päivää yhtäjaksoisesti. Päätin huoltaa venettä, kaasupullokin oli täytettävä. Saimme selville, että Auan bussilla päätepysäkille, niin siellä on saaren ainoa täyttöasema. Bussimatka oli elämys. Auto oli sellainen avolava maasturin rungon päälle puusta rakennettu, levennetty ja pari metriä pidennetty laitos. Ikkunat olivat yleensä auki, sateellakin. Paikallinen musiikki soi kovaa ja kuski todella painoi kaasua. Päätepysäkillä kuski kysyi mihin olemme menossa, sanoimme kaasupulloja täyttämään. Sinne oli kuulemma vielä pari kilometriä matkaa, mutta kuski lupasi heittää meidät täyttöpaikalle ja odottaa vielä täytön ajan ettei meidän tarvinnut odottaa sateessa. Eli bussikuski todella odotti meitä reittinsä ulkopuolella kaasupullon täytön ajan.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s