Viikonloppuna emme työskennelleet kauppahallissa, emmekä veneellä. Päätimme lähteä kiertämään saarta liftaten, se on niin helppo tapa tutustua paikallisiin ihmisiin. Sataman edestä bussipysäkiltä meidät otti kyytiin nuori tahitilaistyttö Pualani. Ystävystyimme heti. Pualani kertoi kuuluvansa tahitilaiseen tanssiryhmään ja että hänellä on kova kiire ryhmän vapaapäivän viettoon. Kiire tuntui katoavan nopeasti, kun ajelimme Pualanin näyttäessä Tahitin nähtävyyksiä. Keskusteluissamme Pualani kertoi setänsä olevan näyttelijä Marlon Brando. Hänen setänsä näytteli pääosaa elokuvassa ”Kapina laivalla”, joka kertoo Bountyn kapinasta. Elokuva kuvattiin Tahitilla ja setä ihastui alueeseen ja osti täältä oman saaren. Vähän ajan kuluttua puhelin soi ja saimme kutsun osallistua tanssiryhmän vapaapäivän viettoon. Paikka osoittautui isoksi merenranhuvilaksi uima-altaineen. Istuimme talon terassilla yhteensä noin kahdenkymmenen tahitilaistanssijan kanssa. Taustalla näkyi Moorean saari, lähempänä koralliriutat, joihin tyynen valtameren mainingit kaatuivat ja talon edessä laguunin tyyni turkoosin värinen vesi. Musiikista vastasi kolme ukulelen soittajaa ja kaikki tahitilaiset lauloivat paikallisia laulujaan omalla kielellään. Tahitin kieli on hauskaa kuunneltavaa suomalaiselle, se kuulostaa samalta kuin lapsena puhuimme jotain leikkikieltä. Huka puka haka vaka…

Tarjolla oli paikallisia herkkuja, maakuopassa kypsennettyä lihaa ja paljon muuta, mikä ei minulle selvinnyt. Pikkuhiljaa alkoi väki vähenemään ja alkuyönä meitä oli enää seitsemän. Ryhmän johtaja pyysi meitä tulemaan seuraavana päivänä mukaan harjoituksiin. Meillähän on päivällä työpäivä, mutta lupasimme tulla illalla kello viisi.

Olin jo aikaisemmin huomannut tahitilaisnaisten käyttävän hiuksissaan kukkaa, toisella puolella päätään. Kysyin asiasta ja minulle kerrottiin kukan olevan vasemmalla, jos henkilön sydän oli varattu jollekin, mutta oikealla puolella tarkoitti sydämessä olevan vielä paikka vapaana jollekin.

 

Ensin oli käytävä lentokentällä passintarkastuksessa. Minulla kaikki oli ok, mutta kolumbialaisella Johannilla, jolle olimme tietysti etukäteen hankkineet viisumin, ilmoitettiin: ”viisumia et olisi edes tarvinnut, mutta paluulentolippu tai 1500,- euron takuumaksu maksettava, muuten on lähdettävä heti takaisin”. Minä olin sairastamiseni takia vielä huonossa kunnossa, mutta pyysin päivän lisäaikaa, johon he suostuivat. Menimme samantien bussilla keskustan nettikahvilaan, jossa varasimme netistä lentolipun Bogotaan… sitähän ei tarvitse maksaa, kun se on pelkkä varaus. Varauksen teimme vielä espanjaksi, ettei passintarkastaja lukisi sitä liian tarkkaan.

Seuraavana aamuna ensin tulliin, jossa tullimies ihmetteli suurta viinimäärää. Kerroin olleeni koko kahdeksan viikon ajan vuodepotilaana, joten matkalle varatut viinit jäivät juomatta. Sen jälkeen passintarkastukseen, jonne mennessä jännitys oli kova: meneekö varaus läpi lentolippuna? Menihän se. Oli noin puolipäivä ja sairastamisen takia oli taas voimat pois…sänkyyn makaamaan, siis.

Seuraavana aamuna oli edelleen niin huono olo, että soitin tutulle tahitilaislääkärille ja kysyin mitä voisin asialle tehdä. Hän kertoi olevansa Moorean saarella, eikä henkilökohtaisesti pysty auttamaan, mutta antoi työpaikkansa osoitteen ja lupasi, että hänen kolleegansa pitävät minusta hyvää huolta. Ja niin pitivätkin. Tutkimukset kestivät kaksi päivää ja lähtiessä sain lääkekuurin, joka sisälsi neljää eri lääkettä, joista kolme oli antibiootteja yhteensä kymmenen tablettia päivässä, lisäksi neljä pussillista jauhetta joka oli nautittava veden kanssa. Ihmeparantuminen oli tosi. Kahdessa päivässä muutuin vuodepotilaasta energiapakkaukseksi, joka heräsi aamulla auringon noustessa ja teki korjaustöitä veneeseen koko päivän.