Myrsky

Lähdin sitten purjehtimaan Pt Williamsista kohti Pt Natalesia. Matka olisi vaikea johtuen merivirroista, kylmästä säästä ja myrskyistä. Alkumatka meni mukavasti antaen muutaman aurinkoisenkin päivän. Näimme paljon valaita, jäätiköitä, merileijonia, delfiinejä ja muuta mielenkiintoista. Noin kahden viikon kulutta lähdöstä olimme purjehtimassa mukavassa tuulessa Tamarin niemen länsipuolella, kun tuuli nopeasti voimistui myrskyksi. Päätin palata takaisin niemen suojaan. Niemen suojassa alkoi vuorelta tulla williwaweiksi kutsuttuja tuulenpuuskia, joissa tuulen voimakkuus nousee usein yli 40 m/sek, niinkuin nytkin. Vene kesti hyvin, mutta bimini repesi kolmesta paikasta. Biminin päällä oleva aurinkokenno repesi kiinnityksistään ja rämähti hajalle veneen sivulle. Keulapurje alkoi repeilemään useasta paikasta, joten reivasin sen kokonaan sisälle. Ajoin moottorilla niemen suojassa näiden williwawien haitaten menoa. Pääsin purjehdusoppaan neuvomaan ankkuripaikkaan, johon laskin ankkurin 5 metrin syvyyteen.

Ankkuri on 35-kiloinen Delta-ankkuri 80 metrin 8 mm rst. kettingillä. Ankkuri oli varmistettu ankkuripoijulla, 25 metrin köydellä, sekä veneen kannelle sidotuilla kahdella köydellä. Vene ei kuitenkaan pysynyt ankkurissa vaan lähti valumaan sivuttain kohti karikkoja. Vene kulki karikon yli ja pomppi siinä kivellä muutaman minuutin. Ankkuri ei tarttunut karikkoon. Ajauduin syvempään veteen ja valmistuin ankkurin nostoon, kun vene yhtäkkiä pysähtyi ja kannelle varmistukseksi laitetut köydet katkesivat. Sen jälkeen pamahti ankkuriboxissa ja kaikki 80 metriä kettinkiä oli meressä. Samalla vinssin rummun vapautuessa se pyöri hallitsemattomasti ja vinssin kampi sinkoutui mereen.

Tarkistin vahingot ja huomasin ankkurivinssin rungon hajonneen ja vinssinmoottori olevan solmussa kettingin ja sähköjohtojen kanssa. Aallokko oli tuolloin noin kaksimetristä ja aallot löivät veneen yli kannelle. Ankkuri kuitenkin piti veneen nyt turvallisesti paikoillaan. Korjaaminen siinä tilanteessa oli mahdotonta. Ankkurivinssin johdot menivät oikosulkuun ja tyhjensivät huviakut. Starttiakku toimi edelleen. Kaikki tämä vei noin parikymmentä minuuttia. Yöllä miehistöni jäsen lisäksi sairastui ja pyysi mahdollisimman nopeaa evakuointia.

Evakuointi tapahtui Chilen laivaston toimesta aamulla klo 07:00. Pyysin laivaston miehiä auttamaan ankkurin nostossa, jotta vene saataisiin turvallisempaan paikkaan. He kuitenkin kieltäytyivät. Huvittavinta oli kun laivaston upseeri kysyi ikääni, en muistanut sitä, vaan oli laskettava. Pyysin myös polttoainetta, tämän he lupasivat ja ottivat minulta kolme kanisteria, häipyvät kanistereiden kanssa eivätkä palanneet.

Tämän jälkeen alkoi vahinkojen minimointi. Keulapurjetta ei voi repeämisen takia käyttää. Muut veneen nostimet olivat kiertyneet maston ympäri, joka esti isonpurjeen käytön, ennen kuin joku nostettaisiin mastoon. Eli ainut vaihtoehto on moottorointi Pt Natalesiin. Lisäksi riskiä lisää, ettei ole toimivaa ankkurointijärjestelmää. Minulle annettiin ohje laskea ankkuriketju pohjaan ja merkitä se poijulla. Se olisikin ollut oikein, olen tehnyt niin aikaisemminkin Karibialla, mutta Cara Mian ankkuriketju on kiinnitetty veneeseen solmulla, eikä sen avaaminen onnistunut, koska siinä oli myrskyn takia kova paine päällä. Ongelmana oli myös polttoaineen määrä, jota oli noin kahdenkymmenen tunnin ajoajaksi. Kökötin kolme päivää yksin kaksitoista-asteisessa veneessä joka keikkui niin paljon ettei sisällä pysynyt pystyssä miettien jatkotoimia. Vihdoin, aikaisin kolmannen päivän aamuna, sain tuulen väliaikaisen tyyntymisen takia ankkurin nostettua omin voimin ilman vinssiä. Olin noston jälkeen aivan nääntynyt, mutta helpottunut tietäessäni pääseväni turvaan. Ajoin veneen Pt Profundon poukamaan, ankkuroin ja kiinnitin rannalle puihin pitkät kiinnitysköydet.

Taustajoukot Suomessa ja Chilessä olivat yhteydessä vakuutusyhtiöön ja olivat sitä mieltä, ettei rikkinäisellä veneellä kannata purjehtia yhden hengen miehistöllä. Turvallisinta on järjestää minulle polttoainetta ja teknistä apua ongelmien korjaamisessa, jonka vakuutusyhtiö Alandia sitten hoitikin.

9.3. illalla ranskalaisalus Donazita näkyi horisontissa ja  VHF-keskustelun jälkeen sovimme, että he tulevat apuun. Donazitasta ei paljon apua ollut, koska heilläkään ei ollut ylimääräistä polttoainetta ja olivat menossa eri suuntaan. Tulivat vain varmistamaan, että olen elossa.

Samaan aikaan saapui vakuutusyhtiö Alandian järjestämä yhteysalus, joka toi polttoainetta ja jonka miehistö hinasi minut mastoon avaamaan solmuihin menneet nostimet. He tarkastivat ja puhdistivat Cara Mian polttoainesuodattimet. Samalla he palauttivat Chilen laivaston viemät polttoainekanisterit.

Muutaman päivän kunnostustöiden jälkeen lähdin Sveitsiläisalus Robustan saattamana ja turvaamana jatkamaan kohti Natalesia. Matka jatkui hyvin hitaasti. Koska purjehtiminen ei pelkällä isopurjeella onnistunut vastatuuleen, oli käytettävä moottoria koko matkan ajan. Keli oli kova, päivittäin tuuli nousi yli 20 m/sek. Isla Hunterin kohdalla Robusta jatkoi suunnitelmiensa mukaan kohti pohjoista. Minun suuntani muuttui myötäisemmäksi, jolloin pystyisin hädän sattuessa kulkemaan pelkällä isopurjeella. Kaksi päivää myöhemmin, kolme myrskykokemusta rikkaampana, pääsinkin ontuen Pt. Natalesiin. Natalesissa mietin, että mikäköhän viikonpäivä on meneillään? Arvelin, että on viikonloppu… keskiviikko 16.3. Ajoin veneellä pieneen Puerto Consuelan kylän edustalle ankkuriin pihvin ja punaviinipullon kuvat silmissä paikallisessa ravintolassa, kun taas alkoi yhtäkkinen myrsky, estäen kumiveneen laskemisen… No, veneessä oli onneksi makkaraa ja säilykepapuja. Täytyy toivoa, että aamulla olisi myrsky ohitse.

Lisäksi:

Williwaw on alueelle tyypillinen tuulenpuuska joka on todella paikallinen. Tuulen puhaltaessa 25 m sek voi tulla alueita kooltaan esim 5 hehtaaria, voimakkuudeltaan 30-40 m/sek, joilla nousee vedestä trombin tyyppisiä tuulipyörteitä halkaisijaltaan kymmeniä metrejä, korkeudeltaan jopa sata metriä. Alueella on joskus mitattu jopa 70m/sek olleita tuulia, jotka rikkovat rakennuksia ja mm. Cap Hornin saaren muistomerkin albatrossimonumentin. Näitä pyörteitä on alueella sitten kymmeniä, jopa satoja. Tällainen alue sitten lähestyessään näkyy jo kauas. Silloin kun niitä tulee, saattaa niitä tulla samalla alueella tunteja. Olen nähnyt niitä paljon, mutten koskaan ennen noin voimakkaana. Vaikka purjeet ja takila ovatkin rakennettu vahvoiksi, niin kaikilla on yläraja minkä kestävät.

Koko vaikeimmankin ajan kaikki olivat rauhallisia ja tiesivät mitä tekevät. Kukaan ei tuntenut olevansa hädässä. Suunnittelimme tarkkaan erilaisia vaihtoehtoja pelastautumiselle, mitä otetaan mukaan, miten pelastautumisvälineet toimivat, jos vene ei kestäisikään. Samalla opetin miten Ebirb-hälytyslaite toimii, kun se aloitti vilkuttamisen merkkivalollaan. Vilkuttaminen kesti noin 10 sekuntia, mutta siitäkin meni jo tieto satelliitin kautta Turun meripelastuskeskukseen. Kukaan ei koskenutkaan katkaisimeen, vaan laite oli kokoajan minun kädessäni. Täytyy varmaan ottaa akku irti, ettei tule enempää vikahälytyksiä. Saattaa tulla kalliiksi, jos keskellä valtamerta laite saisi hepulin ja joku tulisi aiheettomasti pelastamaan.

Ankkuri painaa 35 kg + ketju 1,45 kg/metri, eli koko paketti 151 kg.

411
Myrskyssä hajonneita aurinkosuoja ja aurinkokenno
412
Myrskyn laannuttua seuraavana päivänä noin 25m.sek. oli aallokossa vielä tällaista.
413
Sotalaiva saapumassa evakuoimaan potilasta.
414
Myrskyn jälkeen turvassa Pt. Profundon satamassa

 

 

Pt. Williams

Kaupunki on syntynyt viisikymmentäluvulla perustetun sotilastukikohdan ympärille. Kaupungissa on kolme kauppaa, neljä kapakkaa, koulu, kirjasto ja kirkko. Kaupunki näyttää enemmänkin intiaanikylältä kuin kaupungilta. Laivastotukikohta, josta valvotaan alueen meriliikennettä on mukavasti kaupungin yhteydessä. Kaupungin talot ovat kuin hökkeleitä, joissa on lämpöeristettä 5 cm, joissakin ei ollenkaan ja yksinkertaiset ikkunat. Kaupunki on kuitenkin maailman eteläisin, eikä siellä meidän ollessamme keskikesälläkään pärjännyt lyhythihaisessa vaatetuksessa.

Cap Hornin kiertoa kävimme juhlistamassa paikallisessa pizzaravintolassa. Kun illalla palasimme pursiseuralle oli siellä menossa varuskunnan kommodorin syntymäpäiväjuhlat, joihin meidätkin kutsuttiin. Siellä oli myöskin mukana sotalaivan upseeri, joka koko illan silmät kosteina kertoi isänsä kertoneen jostain purjeveneestä, jonka miehistö ei onnettomuudessa pelastunut ja kuinka onnellinen hän on aina nähdessään meidät.

Pt. Williamsissa toimii myös kaupallisia yrityksiä ihmisille, jotka haluavat kiertää Cap Hornin tai käydä Etelämantereella. Kahden viikon reissu maksaa ruokineen 7000,- – 10000,- euroa. Minäkin tarjosin mahdollisuutta näiden toteuttamiseen ihmisille, mutta omakustannushintaan. Olin varautunut kiertämään Cap Hornin vaikka kolmesti, ilmoittautuneita oli aluksi kolmisenkymmentä, mutta lopulta melkein kaikki peruivat.

Pursiseuran tiloihin jätin muistoksi käynnistä pienen viirin. Nyt neljäksi viikoksi merelle Cap Hornin vesille asumattomille seuduille kohti pohjoista.

401
Cap Hornin voi kiertää myös katamaraanilla. Kuvassa venäläinen Sprenger
402
Muisto Cara Miasta

403

404
Kerhotilamme Pt Williamsissa.

405

406
Katunäkymiä Pt Williamsissa
407
Charteralus bunkraamassa elintarvikkeita Etelämantereelle lähdön alla.

408

409
Sotalaivan upseerin kanssa skoolaukset komendantin syntymäpäivillä.

 

Kaukana suuren meren toisella puolella asuu itsepäinen kansa maassa, jossa talvella on kylmä ja kesällä lämmin. Kansalaiset arvostavat maan sinivalkoista lippua, mutta haukkuvat päättäjiä. Kesäisin grillaavat paljon. Suurin intohimo on joukkueurheilulaji varsinkin, kun ottavat mittaa isommasta naapurimaasta. Tango musiikki on ihmisten intohimo ja kansalaiset tietävät joulupukin olevan Suomesta. Maa on pohjois-eteläsuuntainen, sillä on pitkä rantaviiva, suurin osa ihmisistä asuu siinä osassa maata, joka on lämpimin. Ihmiset ovat rehellisiä.

Tässä oli Argentiinan yhtäläisyyksiä Suomen kanssa, mutta erojakin löytyy. Suomessa tärkeimpiä ihmisten arvon mittayksiköitä on raha, omaisuus ja yhteiskunnallinenasema.

Argentiinalaiset arvostavat paljon enemmän miten ihmisellä on aikaa toiselle, ystävyyttä, auttamista. Tuntemattomat ihmiset saattavat kutsua muita luokseen, tarjota illallisen…saattavat tulla veneelle töihin auttamaan, eivätkä halua palkkaa työstään. Tämä matka, uusiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuminen, uudet ajattelutavat ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, avanneet silmäni näkemään asioita uudella tavalla.

Olen monesti miettinyt paluutani Suomeen. Olenkohan enää sama ihminen, kuin lähtiessäni, mitenköhän sopeudun vanhaan arkeen? Mitä alan tekemään kotona, jatkanko purjehtimista vai perustanko kanalan. Varmaankin jäisin tänne asumaan, jos ei Suomessa olisi rakkaita.

Suuri haaveeni Suomeen palattuani on rakentaa tyttärilleni omat kesämökit omani naapureiksi.

Pitkän merimatkan jälkeen on hienoa tulla turvalliseen satamaan, mutta kaikkein parasta on oma kotisatama. Se on kuin hyvä ystävä, johon voi luottaa.

Nyt hyvästit Argentiinalle, toivottavasti pääsen joskus tänne takaisin… jäi ikävä!

 

301
Argentiinalaisia ystäviäni illanvietossa
302
Barloventon pursiseura
303
Meripelastajat työssään Rio Platalla
305
Junaa odotellessa
304
Pastailta

Cap Horn

Tutustuin kolmeen muuhun venekuntaan: ranskalaiseen Hubaan, ranskalaiseen Donazitaan ja aiemmin tutustumaani sveitsiläiseen Robustaan. Päätimme lähteä samaa matkaa kiertämään tavoitettamme, jotta olisi turvallisempaa.

Suunnitelma näytti helpolta sääennusteitten mukaan. Ensin navakassa pohjoisenpuoleisessa tuulessa alas luodon ympäri, sitten tuulen käännyttyä, etelänpuoleisilla tuulilla takaisin, mutta taas kävi toisin. Mennessä ei tuulta ollut paljoakaan, sen sijaan sumua ja sadetta. Itse Cap Hornin saari ei alkuun meinannut edes näkyä sumun läpi. Saaren pohjoisrannalle on mahdollista hyvällä kelillä ankkuroitua, nyt ei ollut sellainen, vaan lähetin miehistön kumiveneellä saarelle ja itse jäin vahtimaan venettä.

Kello oli noin 12 päivällä. Vihdoin tuli miehistö paikalle ja otimme suunnan kohti Pt Toroa, jonne arvioin pääseväni noin puolenyön aikaan. Nopeasti tuuli alkoi yltymään, reivasimme jatkuvasti purjeita pienemmiksi ja pienemmiksi. Lopulta oli enää keulapurjetta noin 2 neliömetriä auki. Tuuli kääntyi niin vastaiseksi, ettei satamaan voisi purjeilla päästä, koska aallokko ja vastavirta oli veneen vastatuuleen etenemistä voimakkaampaa. Tuuli muutti välillä suuntaansa jatkuvasti, pienet trombit iskivät veneeseen ja saivat koko veneen värisemään. Ulkona ei voinut olla, koska aallokko olisi kastellut hetkessä, vaikka meillä olikin hyvät varusteet. Minulla oli kaksi kelluntapukua päällekkäin. Jatkoimme matkaa kuitenkin maalia kohti ja keskiyöllä olimme paikassa, josta olisi enää kaksi meripeninkulmaa satamaan, suoraan vastatuuleen. Käynnistin koneen, otin loputkin purjeet alas ja siirryin itse ohjaamaan, koska autopilotti ei pysy siinä aallokossa ja tuulessa lainkaan mukana. Olin hetken kuluttua läpimärkä.Ilma oli 4-asteista ja merivesi 10. Miehistö pysyi sisällä, yritti VHF-radiopuhelimella tavoittaa Pt Toron satamakapteenia, ei vastausta. Samaan aikaan sain miehistöltä myös GPS suuntia, sillä ulkona näkyvyys oli noin sata metriä. Ohjaus ei totellut lainkaan, sain vääntää rattia tosissani puolelta toiselle, nopeus näytti alle solmun nopeutta, vaikka koneessa oli täydet kierrokset. Vihdoin VHF-radiopuhelimesta kuului jotain, läheisestä sotalaivasta soitettiin ja kysyttiin tarvitsemmeko apua. Vastasin kieltävästi. Neljän tunnin kuluttua alkoivat sataman valot viimein näkyä… väärästä suunnasta. Samaan aikaan kaikuluotain ilmoitti veden mataloituvan. Päättelin, että sataman valot eivät olekaan satama, vaan sotalaiva, siis sinne, koska siellä täytyy olla syvää. En oikein nähnyt kunnolla, koska suolavesi kirveli silmissä. Käskin miehistön ulos tähystämään ja valmistautumaan rantautumiseen. Sinne on matkaa, kuului vastaus, ei kun NYT ulos. Yhtäkkiä laituri olikin siinä edessä. Ajoin veneen laituriin, olin niin kylmissäni ja väsyksissä, etten pystynyt edes solmuja tekemään. Miehistö hoiti kaiken kiinnittymisen minun ohjeitteni mukaan. Kello oli neljä, eli kaksi meripeninkulmaa vei neljä tuntia. Aamulla päätin selvittää mitä yöllä oli tapahtunut?

Ensiksi, VHF-antenniin oli tullut vikaa. Kaikki olivat kuulleet meidät, mutta me emme muita kuin muutaman sadan metrin päässä seilanneen sotalaivan.

Toiseksi, karttaplotteri näytti omiaan, väitti meidän olevan korkealla vuorella, kun todellisuudessa olimme laiturissa, siksi luulin laiturin valoja sotalaivaksi. Molemmat viat olisi korjattava välittömästi.

Päivällä tuli sotalaivakin saapui satamaan täydentämään satamassa olevan valvontakeskuksen ja polisiaseman varastoja. Välittömästi tuli sotalaivan upseeri Nicolas juttelemaan kanssani. Hän oli selvästi liikuttunut kertoessaan, kuinka helpottunut on nähdessään Cara Mian laiturissa. Heidän tuulimittarinsa mukaan oli tuulta ollut 30 metriä sekunnissa. Hän myös kertoi, ettei täällä voi GPS-tietoihin luottaa, koska kartat ovat väärin piirrettyjä… Ahaa, tuossa on nyt syy miksi plotteri on näyttänyt niin ihmeellisiä tietoja välillä. Tämä tarkoittanee, ettei enää öisin voi rannikon läheisyydessä purjehtia.

Laituri täyttyi sotilaista, poliiseista, muista viranomaisista ja meistä neljästä venekunnasta, jotka väsyneinä yritimme juhlia kuohuviinin kanssa.

291
Sääennuste näytti helpolta pohjoistuulella etelään ja tuulen käännyttyä etelätuulella pohjoiseen.
292
Cap Hornilla
293
Siellä näkyy Cap Hornin saari sumun läpi.
294
Päivällä sotalaiva kiinnittyi laiturin päähän.
295
Oli vaikea navigoida, kun plotteri väitti meidän olevan mäellä.
297
Toron poliisiautossa
298
Sotilaita kaikenlaisia Torossa.
296
Laiturilla sitten väsyneinä skoolattiin.

Loppuarvio Cap Hornista. Nyt täyttyi monikymmenvuotinen suuri unelmani. Tunnelma veneessä oli hyvin herkkä, kun kävi selväksi, että tavoite on saavutettu. Nyt on aika aloittaa kotimatka.