Vihdoin oli aika lähteä jatkamaan matkaa. Olin viimeistä iltaa ystävieni kanssa ja pääsin nukkumaan vasta puoli kolmelta. Laitoin herätyksen kahden ja puolen tunnin päähän kello viideksi. Aamulla heräsinkin ennen aurinkoa, keitin kahvit ja lähdin merelle.

Ensimmäisenä olikin jokiajelua tyynessä säässä. Aurinko noustuaan lämmitti mukavasti, eteneminen oli verkkaista, koska olin valinnut lähtöajan nousuveden mukaan, jolloin virta kääntyi vasta kun olin korkeimmassa kääntöpisteessä. Korkeimmassa kohdassa sitten purjeet ylös ja myötävirrassa ilman konetta seitsemää solmua, vaikka tuulta oli vain neljä metriä sekunnissa. Jokivesi oli väriltään ja koostumukseltaan kuin kaakao, mutta päätin olla kuitenkin maistamatta, koska veden haju ei tukenut kaakaoteoriaa, pikemminkin mutateoriaa. Purjehdus eteni hyvin koko päivän ja illan, mutta yöllä tuuli tyyntyi muutamaksi tunniksi vaihtaen samalla suuntaansa satakahdeksankymmentä astetta.

Aamulla auringon noustessa oli veden väri jo vaihtunut kauniin siniseksi. Tuuli vaihteli taas koko päivän, joka teki tuuliperäsimen käytön mahdottomaksi. Yöllä tuuli nousi myrskyksi, otin isonpurjeen alas ja jatkoin pelkällä keulapurjeella. Aallokko nousi niin suureksi, että oli taas parempi pysyä sisällä.

Salamointi jatkui monta tuntia, silloin se tapahtui, autopilotti hajosi. Tiesin mitä se tarkoittaa: käsiohjausta koko loppumatkan. Aamuyöllä tuuli muuttui mukavaksi sivutuuleksi, jolloin pystyin trimmaamaan veneen muutamaksi minuutiksi kulkemaan itsekseen. Keittelin siinä mate-juoman itselleni, joka on kuulemma tehty kokapuun lehdistä. Juoma piristikin, niin, ettei nukkumisesta sitten satamassa meinannut tulla mitään. Aamuyöllä kello neljä oli Cara Mia kiinnitetty Mar del Platan satama-altaan poijuun. Otin siinä vielä hamnsuupit ihaillen auringonnousua ennen nukkumaanmenoa.