Purjehdus sujui hyvin. Deborahista oli todella paljon apua, hän jaksoi valvoa öisin valittamatta väsymyksestä, vaikka varmasti väsynyt oli. Saimme matkalla kokea monta hienoa elämystä. Öisin fosforiplankton valaisi veneen vanaveden todella voimakkaasti, kun isoja lentokaloja lenteli veneen kannelle. Vauhti oli todella kova, saimme vuorokausittain yli 160 meripeninkulman matkoja. Joudumme valasparveen, jossa yli kaksikertaa bussin kokoisia valaita oli ympärillämme satoja ja tätä jatkui koko päivän. Näimme myös kottikärryjen kokoisia merikilpikonnia.

Mukava kokemus oli kalastus. Olen nyt oppinut, ettei kalastusvälineillä saa tinkiä. Siiman on oltava lujaa, meillä vetolujuus yli 200kg, ei perukkeita, koska ne hajoavat. Itsetehdyt uistimet ovat hyviä, mutta niillä ei saa kalaa niin hyvin kuin huippu-uistimilla. Minulla on Rapalan Williamsson-uistin joka yli kuuden solmun nopeudessa matkii meren pinnassa lentoon yrittävää lentokalaa.

Kalastaminen näillä on helppoa. Yli kilometri vettä, vauhtia yli kuusi solmua, mielummin seitsemän, Rapalan Williamsson perään, niin viidessätoista minuutissa on kala, joka suomalaiselle kalamiehelle olisi unelmien täytettä; täällä se on pelkästään jääkaapin täytettä. Nyt saimme 17 kilon doradon. Veneen uusi puntari on kalibroitu Recifen lentokentällä, joten nyt mittaustulos on tarkka. Aikaisemmat kalat on mitattu alakanttiin.

Pari päivää ennen Rioa tuli valtavasti isoja öljynporauslauttoja, niitä oli satoja. Jouduimme olemaan tarkkana, ettei törmäillyt niiden apulaitteisiin, jotka ylettyivät lautoista kilometrienkin etäisyydelle.

Viimein alkoi Rion kuuluisa Sokeritoppavuori näkyä ja minun suuri haaveeni päästä Rioon purjehtimalla alkoi olla totta. Innokkaina kaivoimme kamerat esiin ja aloitimme valokuvaamisen. Tarkistin etäisyyden maaliin, niin matkaa oli vielä 32 meripeninkulmaa! Noloina veimme kamerat takaisin sisälle odottamaan myöhempää käyttöä.

Noin tuntia ennen maalia tuli puolen veneen kokoinen hai vastaan, joka kääntyi seuraamaan kulkuamme hetkeksi.