Muutaman päivän vietin Charitaksen Marinassa korjauttaen samalla matkalla rikkoutuneita paikkoja. Sitten tankit täyteen raikasta vettä ja siirtyminen aivan Rion keskustan tuntumaan Sokeritoppavuoren ja Cristo-patsaan väliin ankkuroituna ilmaiselle ankkuripaikalle. Tarkoituksena tutustua Rion kuuluisiin nähtävyyksiin.
Ensimmäisenä olisi Sokeritoppavuori, jonne pääsi vain 1400 metristä köysirataa pitkin. Vaunut lastattiin täyteen ja matka kohti huippua alkoi. Näkymät olivat huikaisevia, alapuolellani liiteli kotkia, koko kaupunki erottui selvästi ankkuripaikkani yli katsomalla, takana näkyi Cristo-patsas ja oikealla kuuluisat Copacabanan ja Ipaneman uimarannat. Minulla sattui käymään hyvä tuuri, kun sää oli todella kirkas ja näkyvyys hyvä. Pystyin huipulta seuraamaan myös esiolympalaisten purjehduksia.
Köysiratamatka huipulleCara Mia huipulta katsottunaCobacabanan rantaTaaempana Ipanema
Kaupunki näytti jo kaukaa mereltä satumaiselta ja sen maailmankuulut ääriviivat näkyivät koko päivän horisontissa, suurentuen pikkuhiljaa. Minulla oli aina ollut haave tulla purjehtien Rioon ja nyt olin tätä unelmaa täyttämässä… Onnenpäivä!
Ensimmäisenä merelle erotti Sokeritoppavuoren, seuraavaksi maailmankuulun Cristo Redentorin, Jeesusta esittävän, 38 metriä korkean ja 700 tonnin painoisen patsaan, joka on 710 metrin korkuisen Corcovadovuoren huipulla. Taiteilija Carlos Oswaldon suunnittelema patsas on Rio de Janeiron ja koko Brasilian symboli. Koko maa osallistui yritykseen saada Kristus-patsas nykyajan seitsemän ihmeen listalle, johon se pääsikin vuonna 2007. Öisin patsas on valaistu ja on kirkkaina öinä vaikuttavan näköinen, tuonne haluan päästä.
Kaupungin edustalla näimme ryhmän kevytveneitä kilpailemassa ja purjeisiin oli painettu maiden lippuja. Johtavana veneenä tietysti suomalainen. Cara Miasta kuului valtavat aplodit ja kannustushuudot suomeksi ja portugaliksi.
Saavuimme kaupunkiin auringonlaskun aikaan. Meille oli luvattu paikka Marina Charitaksesta 80 realin hintaan, mutta nyt siellä olikin täyttä. Jouduimme illan pimetessä ottamaan paikan Marina da Gloriasta, jonka tiesin kalliimmaksi paikaksi. Satama oli olympialaisten takia remontissa, eikä palveluita juuri ollut, parakkisuihku, laiturilla sähkö ja vesi. Toimistossa kuulin hinnan 574 realia yö, eli noin 180 euroa. No, sinne oli jäätävä, mutta yhdeksi yöksi. Aamulla kiertelin satama-alueella ja tapasin muitakin suomalaispurjehtijoita, siellä oli koko maajoukkue ensi viikolla alkavien esiolympialaisten takia. Päivän kulutimme tuttuun Federal Police – Capitaneria ilmoittautumiseen ja ennen pimeää siirtymiseen kohtuuhintaiseen Charitas Marinaan, jossa meille luvattu paikka oli taas vapaa. Charitaksessa olikin kaikki palvelut uima-altaita myöten.
KevytvenepurjehtijoitaRio de Janeiro mereltäCristo-patsas
Purjehdus sujui hyvin. Deborahista oli todella paljon apua, hän jaksoi valvoa öisin valittamatta väsymyksestä, vaikka varmasti väsynyt oli. Saimme matkalla kokea monta hienoa elämystä. Öisin fosforiplankton valaisi veneen vanaveden todella voimakkaasti, kun isoja lentokaloja lenteli veneen kannelle. Vauhti oli todella kova, saimme vuorokausittain yli 160 meripeninkulman matkoja. Joudumme valasparveen, jossa yli kaksikertaa bussin kokoisia valaita oli ympärillämme satoja ja tätä jatkui koko päivän. Näimme myös kottikärryjen kokoisia merikilpikonnia.
Mukava kokemus oli kalastus. Olen nyt oppinut, ettei kalastusvälineillä saa tinkiä. Siiman on oltava lujaa, meillä vetolujuus yli 200kg, ei perukkeita, koska ne hajoavat. Itsetehdyt uistimet ovat hyviä, mutta niillä ei saa kalaa niin hyvin kuin huippu-uistimilla. Minulla on Rapalan Williamsson-uistin joka yli kuuden solmun nopeudessa matkii meren pinnassa lentoon yrittävää lentokalaa.
Kalastaminen näillä on helppoa. Yli kilometri vettä, vauhtia yli kuusi solmua, mielummin seitsemän, Rapalan Williamsson perään, niin viidessätoista minuutissa on kala, joka suomalaiselle kalamiehelle olisi unelmien täytettä; täällä se on pelkästään jääkaapin täytettä. Nyt saimme 17 kilon doradon. Veneen uusi puntari on kalibroitu Recifen lentokentällä, joten nyt mittaustulos on tarkka. Aikaisemmat kalat on mitattu alakanttiin.
Pari päivää ennen Rioa tuli valtavasti isoja öljynporauslauttoja, niitä oli satoja. Jouduimme olemaan tarkkana, ettei törmäillyt niiden apulaitteisiin, jotka ylettyivät lautoista kilometrienkin etäisyydelle.
Viimein alkoi Rion kuuluisa Sokeritoppavuori näkyä ja minun suuri haaveeni päästä Rioon purjehtimalla alkoi olla totta. Innokkaina kaivoimme kamerat esiin ja aloitimme valokuvaamisen. Tarkistin etäisyyden maaliin, niin matkaa oli vielä 32 meripeninkulmaa! Noloina veimme kamerat takaisin sisälle odottamaan myöhempää käyttöä.
Noin tuntia ennen maalia tuli puolen veneen kokoinen hai vastaan, joka kääntyi seuraamaan kulkuamme hetkeksi.
Yöllä rannikon läheisyydessä menimme kuutamossa läheltä rahtilaivaa.Debora ja 17-kiloinen doradoRio ohoi! Matkaa 32 meripeninkulmaaMatkalla ohjauksesta huolehti autopilottiRion lahden suulla oleva öljynporauslauttaMatkalla oli loistava tunnelma, maisematkin olivat parhaita.
Yleensä hyvät asiat tapahtuvat helposti, niin nytkin. Federal Policen virkailija suositteli, että oleskelisin laittomasti Brasiliassa, se ei olisi suuri rikos, pari euroa päivässä. Näin Brasiliassa toimitaan normaalisti. Minä kerroin olevani Suomesta ja siellä toimitaan oikein, enkä suostu oleskelemaan laittomasti. Virkailija otti yhteyden pääkaupungin virastoon ja seuraavana päivänä oli oleskelulupa poistumiseen elokuun loppuun asti, joten kiirettä täytyi pitää.
Sattui vielä niin hyvin, että ystäväni Debora ilmoittautui mukaan Rioon asti, eli puolet matkasta saisin nukkuakin öisin. Debora on brasilialainen, ja puhekielenä meillä on Portugali, joka on pikkuhiljaa alkanut minullekin tarttua.
Ei muuta kuin kamat kasaan, ruokaostoksille ja taas tuo Federal Police – Capitaneiria kierros, johon yleensä kuluu päivä. Illalla köydet irti ja matka kohti Rio de Janeiroa alkoi.
Hollantilainen purjehtija, ravintoloitsija Espanjan Galiciasta, ikää 45v. Uudessa avioliitossa espanjalaisen naisen kanssa, liitossa 8kk vauva.
Joskus harvoin tutustuu kaveriin, josta todella pitää. Ray oli aina valmis auttamaan muita, sääti Cara Mian potkurin, korjasi perämoottorin, auttoi lasikuitöissä ammattitaidoillaan ja vietin tyttärieni kanssa hänen seurassaan yli kuukauden. Ray kävi Cara Miassa usein illallisella ja yhtä usein me vietimme iltaa hänen veneellään. Hän kertoi olevansa menossa Panaman kanavan kautta Polynesiaan, jossa minäkin olisin vuoden kulutta. Viimeisenä iltana ennen hänen lähtöään sovimme tapaavamme Polynesian saaristossa… Toisin kävi – perkele!
Kolme päivää hänen lähtönsä jälkeen hän oli uutisissa, televisiossa, lehdissä, netissä. Tulli oli tehnyt tarkastuksen häneen veneeseensä ja löytänyt 11 kg kokaiinia. Tuolloin lehdissä kirjoitettiin, että hän saisi vankilatuomion 5-25 vuotta. Pari päivää myöhemmin tulli julkisti lisää tietoa, aineita olikin ollut 500 kg. Mikä saa rehellisen miehen tekemään tuollaista? Oliko häntä painostettu? Oliko suuria taloudellisia ongelmia, vai mikä? Se ei varmaan selviä minulle koskaan.
Päätin tyttärieni kanssa piiloutua pienen joen Rio Igaracan mutkaan oleskelulupahakemukseni käsittelyn ajaksi. Joki osoittautui paratiisiksi. Iltapäivisin intiaanit ajoivat veneen ohitse moottoroiduillaan kanooteilla, palatessaan kalareissuiltaan. Muutaman kilometrin päässä joen yläjuoksulla on pieni kalastajakylä, jossa meille tehtiin herkullista kalaruokaa. Jokisuistossa oli kauniita hiekkasärkkiä, pieniä paratiisisaaria ja paikkakuntalaiset lomailivat aluella.
Tullessani maahan vappuna, kertoi passintarkastuksen hoitaneet poliisit, ettei muita rajamuodollisuuksia ole: vasta maastapoistuessa on tultava uudestaan passintarkastukseen. Vierailun kestäessä yli 90 päivää olisi oleskelulpaan haettava jatko miltä tahansa poliisiasemalta. Totuus oli täysin erilainen. Jokaisessa satamassa olisi tehtävä ilmoitus tultaessa ja lähtiessä Federal Policelle sekä Capitaneriaan matkan reitistä, sekä miehistöstä. Lisäksi vene piti tullata, jolloin sille määriteltiin tullimaksu, joka oli suurinpiirtein samansuuruinen kuin veneen arvo. Maksua ei pitänyt maksaa, mutta se tulisi maksettavaksi, jos vene on maassa yli 90 päivää, eikä tullimaksulle haeta lykkäystä.
Nyt minulle tulee tämä 90 päivää täyteen ja lähdinkin hoitamaan oleskelulupa ja tullausasioita, olinhan keskellä Brasiliaa, josta lähimmälle rajalle on 3000km matkaa. Federal Policen ystävällinen virkailija ilmoitti, ettei suomalaisille myönnetä pidennyksiä, vaan 180 päivän jaksolla on mahdollista oleskella 90 päivää maassa. Minulla on viikko aikaa poistua maasta!
3000 kilometriä lähimmälle rajalle, ilman miehistöä, uhkana veneen menetys… vaikea yhtälö ratkaistavaksi?
caramiamaailmanympari.net 